The Marine

Steven Seagalin, Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin 1980-luvulla luoman genren hengessä tehty rymistely, The Marine, nojaa vahvasti tuttuun huttuun, jossa päähenkilön vaimo, lapsi, eno, kummi, kaima, äiti, isä tai koira joutuu vaaraan tai kuolee ilkeämielisten ihmisten toimesta ja jossa sankari ei lepää ennen kuin kaikki ovat linnassa tai kalmistossa. Pelkkä kalmistokaan ei aina riitä, vaan pahisten kuoleman täytyy yleensä olla myös sekä vakuuttava että brutaalikin.

Tarina lähtee siitä, kuinka päähenkilö John Cena, alias John Triton, tappaa puoli armeijaa omakätisesti jossain Irakin kriisialueella pelastaakseen joukkueensa. Tämä kaikki tietenkin unohdetaan kun John “The Marine” toimikin ilman virallista lupaa ja käskyä, ja näin hänet erotetaan välittömästi armeijan palveluksesta. Pelkästään tämä on jo niin kliseistä, että päähän sattuu.

Armeijasta erottamisen tuloksena elokuvan “todellinen” sankari joutuukin alentumaan turvallisuusmiehen hommiin, joita mies ehtii puskemaan peräti puoli päivää ennen kuin hermot ovat riekaleina. Tämän jälkeen mies menee kotiin itkemään ja vaimo (Kelly Karlson) saa aina niin omaperäiseltä kuulostavan idean: “Mennään John jonnekin muualle ja aloitetaan alusta.”. Hepheijaa, loistava idea! Tämän jälkeen onnellista nuorta paria seurataan iiris haljeten, kun rakastavaiset ajelevat pitkin Amerikan raittia kertomassa tyhjänpäiväisistä lähitulevaisuuden suunnitelmista ajautuen bensa-asemalle, jossa törmätään elokuvan tarinan toiseen puoleen.

Tällä samaisella huoltoasemalla on tietenkin sattumalta umpihullu, Robert Patrickin esittämä, rikollinen Rome, joka on väkivaltaisen timanttiryöstön jäljiltä lakeijoineen pakomatkalla. Tietenkin Romen poppooseen kuuluvat myös kaikki stereotypiat, eli roistoon ihastunut typy, hullu musta, joka ampuu kaikkea sekä tietenkin pari näsäviisasta vähemistökansan edustajaa.

Kun elokuvan kaikki pallot ovat samassa korissa, alkaa tietenkin itse tarina, sillä paikalle saapuu paikallinen sheriffi ja homma leviää käsiin, kun roistot kaappaavat Johnin vaimon ja räjäyttävät bensa-aseman päreiksi. Tästä alkaakin ehkä elokuvahistorian epäloogisimpia ja epäuskottavampia takaa-ajoja ikinä, jossa yritetään viljellä puujalkavitsejä ja one-linereitä, jotka eivät edes jaksa hymyilyttää. Myös fysiikan ja mekaniikan lait jätetään bensa-asemalle. Ei ole kovin vaikea koettaa arvata, että eihän edes 20000 luotia, räjähdykset, alligaattorit, pommit tai autot pysty tappamaan sankaria. Kaikki mihin kosketaan räjähtää. Ja siis tällä todella tarkoitan kaikkea. Vajat, autot, rekat, talot … Kaikki räjähtävät.

Eikä kukaan, joka on edes joskus on nähnyt yhden Dammen tai Seagalin elokuvan, ylläty siitä faktasta, että sankarimme selviää tietenkin kaikesta ja tappaa kaikki pahikset, sekä pari selvästi rikollista sivullista, mitä “mielenkiintoisimmilla” tavoilla. Tämän jälkeen on vain enää ihmeteltävä, miten Michelle Gallagherin “luoma” käsikirjoitus on päätynyt kankaalle asti.

Eli… Kyseessähän on siis John Boniton esikoisohjaus The Marine, jonka pääosissa loistavat WWE-tähti John Cena, sekä järkyttävän alas vajonnut Robert Patrick, jonka en ainakaan henkilökohtaisesti olisi koskaan uskonut ylinäyttelevän näin huonossa elokuvassa. Mitähän lie ohjaaja lupaillut Robertille ennen kuvauksia? Muut näyttelijät ovat lähinnä statisteja, ja jopa Nip/Tuck:ssa loistanut Kelly Carlson vajoaa lähinnä silmien pyörittelyn ja muutaman “toimintakohtauksen” tasolle. Tarinan todellinen sankari Cena on puolestaan ehkäpä heikoin näyttelijä, mitä WWE on väkisin maailmalle sylkenyt. Täytyy silti nostaa hattua, että Cena sentään yrittää näytellä, mutta kuten vanha viisaus sanoo: “jos ei osaa, niin ei osaa”. Yhdellä ilmeellä ei nyt kuitenkaan maailmaa valloiteta.

Ei voi kuin arvuutella, mitä kulissien takana on tapahtunut ennen tätä elokuvaa, mutta veikkaan, että WWE:n pääjermu Vince McMahon on jutellut kaverinsa Cenan kanssa, että:

-John, tehdään kuule leffa, jossa olet pääosassa ja käytetään kaikki rahat tehosteisiin ja yhteen kuumaan missukkaan… Ja hommataan edes yksi oikea näyttelijä, niin saadaan myytyä tämä homma tuottajille. Ohjaaja, muut näyttelijät ja käsikirjoitus saadaan varmaan jostain kouluprojektista karkkipalkalla. Eihän tälläisessä tarvitse olla kuin paljon räjähdyksiä ja hirveätä mättöä.

Hulk Hoganin, The Rockin ja Triple H:n jalanjäljissä kulkeva Cena voi tämän elokuvan jälkeen unohtaa valkokankaat ja keskittyä taas siihen “painiin”. Katsojan kannalta on silti valitettavaa, etteivät WWE-elokuvat tähän lopu: seuraavana WWE:n näyttelijöistä vuoroaan yrittää Steve “Stone Cold” Austin elokuvassa The Condemned, joka toivottavasti on edes vähän omaperäisempi kuin tämä pökäle.