Beck

Karvan alle kolme vuotta sitten otin arvosteltavaksi Beck-televisiosarjan episodeja, joita voidaan yksistään pitää pituutensa takia omina elokuvinaan. Muutama vuosi sitten ehdinkin arvostella kahdeksan tämänkaltaista elokuvaa ja nyt, vuoden 2008 kynnyksellä, on aika aloittaa Beck-elokuvien putki uudestaan. Kaikkein luonnollisinta on aloittaa ensimmäisestä ja vuonna 1997 valmistuneesta Beck-elokuvasta, Pelle Sethin ohjaamasta “Beckistä”.

Ensimmäinen Beck-elokuva esittelee katsojalle oikeastaan elokuvan päähahmon, Peter Haberin näyttelemän, Beckin sekä häneen liittyvät ihmiset aina naukkua tarjoavaa naapuria (Ingvar Hirdwall) myöten. Taustalla on tietenkin jälleen murha ja erityisen raskaasta aiheestaan huolimatta ensimmäinen Beck-elokuva onnistuu olemaan melkoisen jännittävä. Onkin hienoa huomata, että jo kymmenisen vuotta jatkunut jännityselokuvien putki on onnistunut jo ensimmäisessä osassaan. Ylipäätäänkin Beckit edustavat suomalaisen Raid-sarjan (ja miksei Kylmäverisesti sinun-sarjan) ohella parasta Pohjoismaista osaamista jännityselokuvien saralla. Beckit ovatkin ruotsalaisten osoitus siitä, kuinka jännittäviä elokuvia voidaan tehdä hyvän tarinan ja karismaattisten näyttelijöiden turvin jopa pitkäksi putkeksi asti.

Beckin kantavina voimina ovat aina olleet hyvät näyttelijät osuvissa päärooleissa. Beck-sarjan ensimmäinen osa ei ole tästä minkäänlainen poikkeus, sillä Beckiä näyttelevä Peter Haber onnistuu roolissaan erinomaisesti. Haberin näyttelemä Beck onkin työssään oiva poliisi, mutta kotiasioissa pikemminkin ressukka, joka ei tiedä, mitä pitäisi tehdä mm. itsenäistyvän tyttären, Ingerin (Rebecka Hemse), kanssa. Toinen Beck-elokuvien kulmakivistä, Mikael Persbrandt, tekee myös osuvan debyyttinsä: tosin mies ei ole vielä ihan myöhempien Beckien iskussa, mutta kuitenkin Ruotsin karismaattisimpiin näyttelijöihin lukeutuva Persbrandt tekee tyylilleen uskollista työtä kovanaamaisena poliisina. Muutenkin Haberin ja Persbrandtin muodostama parivaljakko on klassinen “hyvä poliisi – paha poliisi”, joka saa elokuvaan omaa muulta lainattua lisäänsä.

Myös elokuvan muut näyttelijät ovat kohtuullisessa vedossa. Beckin pomoa ja samalla oman talon sisältä tulevaa vihamiestä näyttelevä Per Morberg on roolissaan sopivan niljakas ja ärsyttävä sekä murharyhmän kolmannen lenkin muodostava Stina Rautelin vielä sopivan “tytötelty” tapaus varsinkin Persbrandtin toimesta. Muutenkin koko elokuvaa leimaa näyttelijöiden sopiva omistautuminen itse asialle; tunnelatauksetkin ovat sopivan hillittyjä ja toisaalta taas sopivissa mittasuhteissa purkautuvia tapahtumia.

Pelle Sethin ohjaama elokuva on hyvä aloitus Beck-elokuvien sarjalle. Se ei missään nimessä ole Beck-elokuvien parhaimmistoa, mutta se on juuri sopiva aloitus koko näyttelijäkatraan esittäytymiselle ja jännitykselle, joka kumpuaa ruotsalaisesta lintukodosta ulos isolla paineella. Kun samaan syssyyn lasketaan Beckin omat hermopaineet kotiasioissa, niin elokuva muuttuukin lopulta sinne tänne rönsyileväksi, mutta jotenkin aidon tuntuiseksi elämykseksi, jonka pystyy helposti katsomaan toisenkin kerran tarvittaessa.