Sicko – aivan sairasta

Oloni on mukavalla tavalla hauras jenkkilän Hannu Karpon, Michael Mooren, silmilleni ja korvilleni tarjoaman dokumenttielokuvan voimasta ja sanomasta. Mooren tunnetuimmat dokumentit, kansainvälisesti palkitut, USA:n häiritsevästä asekulttuurista kertova Bowling For Columbine, sekä Presidentti George W. Bushia vakuuttavasti kritisoiva Fahrenheit 9/11, ovat tuskin kenellekään tuntemattomia. Nyt Moorella on uusi aihe ja uudet shokkitarinat kerrottavinaan.

Sicko pureutuu USA:n terveydenhuoltojärjestelmän byrokratiseen ylläpitoon, sen häikäilemättömään ihmisten varojen ryöstöön, sekä luonnollisesti Mooren lempiaiheeseen, USA:n yhteiskunnan epäkohtien aiheuttamiin vaikutuksiin normaaliin veronmaksajaan.

Kuten odottaa saattaakin, Sicko on raskasta asiaa alusta loppuun saakka. Esimerkkejä sairauksien takia läheisiä omista perheistään menettäneitä, hoitolaskujen takia itsensä konkurssiin maksaneita sekä halvempaa hoitoa etsiviä ihmisiä esitellään todella tiuhaan läpi elokuvan. Suuri osa haastateltavista murtuu kameran edessä kertoessaan omia, sietämättömyyksiin asti surullisia tapauksia sairauksien kanssa, joita he eivät ole voineet nujertaa vakuutusten tai laskujen vuoksi. Moore osaa kyllä myös keventää asioita ja elokuvassa nähdäänkin purevaa kritiikkiä sekä piruilevia montaaseja nerokkaaseen kuosiin puettuna.

Moore tuo dokumenttiin pohdiskelevaa syvyyttä ruumiillistamalla tuttuun tapaan koko yhdysvaltalaisen ajattelutavan minimalistisesti esittämäänsä tyhmään ja tietämättömään perusamerikkalaiseen hahmoon, joka näkee, kuulee sekä oppii kaikkea uutta ja ihmeellistä viattoman pikkulapsen tavoin ja lopuksi toimii sen vaatimalla tavalla. Moore alentaa katsojansa tuolle puhtaan oppimisen ja silmiä avartavien raskaiden faktojen maailmaan.

Missään vaiheessa katsoja ei tunne olevansa dokumentin kerrontatavan vuoksi vaivaantunut vaan peräti positiivisesti viihtynyt vaikka kuvasto ja aihe ovatkin paikoittain todella uskomatonta seurattavaa. Moore tunnetusti esittää asian oman filtterinsä läpi suodatettuna kertoen puolitotuuksia ja muutellen totuutta, mutta sillähän ei ole mitään väliä, koska leikataanhan televisiouutisiakin. Elokuvassa esitettyjä faktoja ja tilastoja on väitetty osittain valheellisiksi. Kyseenalainen leikkaus ei kuitenkaan häiritse, sillä aihe on enemmän kuin tärkeä ja siitä valistaminen sekä sen puheeksi ottaminen tekee pelkästään hyvää, eikä kaikkea pidäkään uskoa täysin todeksi. Asioiden asiayhteyksistä irrottamiset, kekseliäät leikkaukset sekä musiikkivalinnat purevat Mooren henkilökohtaisena kritiikkinä esimerkillisesti ja vaikka tilastojen paikkaansapitävyyttä epäileekin kesken dokumenttia, huomaa olevansa äimistynyt sen suurella tavalla julki tuomasta ongelmasta valtameren tuolla puolen.

Vapaan maan kasvattien pelkojen sekä luulojen murskaamiseksi Moore tekee dokumenttinsa lopuksi jotain kertakaikkiaan häikäisevää. Meille Suomessa asuville ja asioista enemmän tai vähemmän sopivassa määrin perillä oleville kaksijalkaisille propagandaa huokuva tempaus ei ole niin merkittävä kuin Mooren maanmiehille ja naisille, mutta silti tietäen Sickon kohdeyleisöön se on varmasti kolahtanut melko pahasti. Meillä vastaavanlainen temppu tapahtuisi suuressa ja mahtavassa itänaapurissamme.

Kyseessä voipi olla Michael Mooren paras elokuva. Sicko on erinomaiseen muotoon tiivistettyä täyttä asiaa alusta loppuun saakka.