Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla

Vuonna 2003 valmistui Pirates of the Caribbean: Curse of the Black Pearl –niminen merirosvoseikkailu perustuen Disney-huvipuiston vetonaulaan. Se oli siedettävä elokuva ja olen nähnyt sen miltei kolmesti. Vuonna 2006 valmistui tälle elokuvalle jatko-osa Pirates of the Caribbean: Dead Man’s Chest. Se oli siedettävälle elokuvalle todella sietämätön jatko-osa. Se suorastaan ärsytti typeryydellään ja jouduin katsomaan sen monessa osassa, koska suurina määrinä sen nauttiminen oli maksalleni liikaa. Tämä jatko-osa teki Matrixit, eli jäi lapsellisesti kesken, jättäen onnettomat jatkoa kaipaavat katsojat odottamaan ja maksamaan lisää nähdäkseen tarinan lopun.

Vuonna 2007 merirosvofantasiaseikkailutoimintakomediaromanssin kolmas (ja toivottavasti viimeinen) osa, Pirates of the Caribbean: Ja Ketään Ei Kiinnosta saapui elokuvateattereihin. Se oli tietenkin suuri yleisömenestys ja sai lapset (huomaa sana: lapset) ympäri maailmaa vuodattamaan suuria kyyneliä ilosta ja surusta. Minut se sai itkemään (verta) tuskasta ja häpeästä.

En väitä, että katselin tämän kyhäelmän etsiäkseni siitä vikoja, joita voin listata ylös ja käyttää niitä sitä vastaan. Tarkoituksena oli viihtyä edes joissain määrin.

Joten mistä tämä helvetin pitkä ripulipirtelö siis kertoo? En aio tuhlata neliökilometreittäin palstatilaa tämän monumentaalisen hirvityksen perusteelliseen juonen selvittämiseen, koska tottapuhuen juonella ei ole tässä kokemuksessa mitään merkitystä. Kolmen tunnin kestoon on saatu ujutettua kolossaalinen määrä saippuaopperoista tuttua lässyttämistä ja rasittavaa pelleilyä. Will rakastaa Elisabethia, jolla on tunteita Jackia kohtaan, jonka hän jätti kuolemaan edellisessä osassa, joka leikkii muiden tunteilla saaden Willin epäilemään Elisabethin tunteita häntä itseään kohtaan tehden kaikesta todella sekavaa seurattavaa. Tosin näiden tunteiden vaihderikkaaseen ja väkinäiseen vaihteluun ei päästä käsiksi (harmi), koska jokainen elokuvassa vähänkin pyörähtävä ja ylihuonosti kirjoitettu roolihahmo pettää toisiaan yhtään valehtelematta yli puolentoista tunnin ajan putkeen kaikkien motiivien jäädessä ilmeisesti sinne maailman laidalle.

Juonessa on vähintään Atlantin valtameren kokoisia epäloogisuuksia, joita ei edes yritetä peitellä vaan kaikkea työnnetään katsojan kurkkuun nieltäväksi. Muunmuassa mustaa magiaa harjoittava hahmo, joka pystyy palauttamaan Kapteeni Barbosan kuolleesta ei tee sitä elokuvassa kenellekkään muulle, ruilukoi roolinsa läpi hermostuneesti, lässyttää helvetin ärsyttävästi mukahauskalla jamaika-aksentillaan jokaiseen väliin jotain käsittämätöntä ylipaskaa, paljastuukin lonkeronaama Davy Jonesin rakastajattareksi ja onkin ihmisen ruumiiseen vangittu jumala. Tämä loogisuus on vielä pientä haparointia verrattuna siihen riemuun mitä kuoren alta todellisuudessa paljastuu. Tässä kaikessa ei ole tosin mitään outoa kun projektia on alettu kuvaamaan ilman valmista käsikirjoitusta maineen ja mammonan kiilto silmissä.

Trailerin perusteella tässä soosissa räiskitään ja mätetään enemmän kuin Reaganin kaudella tuotetuissa elokuvissa yhteensä, mutta maailman kallein traileri johdattaa katsojansa harhaan, koska taisteluita nähdään vain muutama, jotka ovat kaikki nähty jo trailerissa. Joten miksi katsella tätä liikapitkää tekelettä? No mutta vastaushan on yksinkertainen. Kukapa ei haluaisin nähdä Johnny Deppin kammottavaa ylinäyttelemistä? Tai katsella botoxhuuliaan jokaisessa kuvassa typerästi vääntelevää Keira Knightleya? Tai nähdä täysin karismatonta idioottia; Orlando Bloomia lausumassa patrioottisia vuorosanoja pökkelömäisesti, joka kymmenes minuutti? Kuka ei haluaisi mennä elokuviin kysymään itseltään niinkin perusteellista kysymystä kuin: ”mitä vittua tässä tapahtuu?!”.

Näitä kysymyksiä pohdiskelin useaan kertaan kokemukseni aikana, koska aika oli se, jota minulle suotiin varmasti tarpeeksi. Kun kaikki on pettänyt toisiaan muutamaan kertaan ja uuden kierroksen voi aloittaa alusta, täytyy toki huojentaa tunnelmaa kypsällä ja kepeällä huumorilla, kuten laivan sisäseinästä kasvavan homeisen Jack Sparrow-kloonin (en jaksa selittää mikä vittu ja miksi vitussa) sanoessa muille klooneille, että ”varovasti, pudotin juuri aivoni”. Nämä niin sanotut vitsit ovat yhtä mätiä kuin koko odysseian iltakohtausten sisäkuvien vihreät värimääritykset. Paljon hehkutettu Keith Richards lausuu muutaman sanan ja soittaa kännissä kitaraa itselleen. Nolouden multihuipentuma.

Loppupuolella siinä miltei ainoassa ja luonnollisesti pitkitetyssä ja antikiinostavassa taistelukohtauksessa on luvassa erään sortin antikliimaksia kun Will tekee melko lopullisen peliliikkeen mielittynsä vuoksi. Se oli yksi lukuisista tätä raatoa meren pohjaan lasketuista ruosteen raiskaamista ankkureista.

En oikeasti usko, että kukaan on edes halunnut tehdä tätä paskakasaa. Enkä myöskään usko kenenkään täysijärkisen haluavan tuhlata kolmea tuntia nähdäkseen yhtä maailman huonoimmista filmiulosteista, joka epäonnistuu jopa niinkin yksinkertaisessa tehtävässä kuin yleisön viihdyttäminen. Tosin typeriä ja mielikuvituksettomia teiniurveloita löytyy joka lähtöön, joten kaipa tämäkin ripuli sielunveljiä löytää. Tästä syystä pitäisi kyllä jonkun pellen henki riistää mahdollisimman väkivaltaisesti. Ehkäpä tuottaja Jerry Bruckheimerin?

Ylilapsellinen rävellys epäkypsälle ja raivostuttavan pinnalliselle roskayleisölle, joka aiheuttaa suurta myötähäpeää. Oikeat elokuvantekijät aina Lumiéren veljeksistä lähtien häpeävät tämän tekeleen jokaista ruutua, koska se rikkoo oikeiden elokuvien tarkoitusta ja yli 100-vuotista perintöä.