Musta Jää

Petri Kotwican uusin elokuva on harvinaisen turhauttava arvosteltava. Siitä tahtoo kaikin voimin pitää ja kehua, vain huomatakseen sen olevan mahdotonta. Eikä sitä silti voi haukkua maan rakoon totaalisesti myöskään. Sillä kaikkine vikoineen, Musta Jää on hyvin näytelty, ohjattu ja äärimmäisen kauniisti kuvattu elokuva, jonka suurin ja pahin erhe on sen todella typerä käsikirjoitus.

Elokuva kertoo Saarasta. Menestyvästä ja näennäisesti hyvässä avioliitossa elävästä naisesta, joka alkaa epäillä miehensä pettävän häntä. Pian epäilyt saavat vahvistuksen ja Saaran maailma hajoaa. Naisen viha saa jopa helvetin liekit vaikuttamaan viileiltä, ja Saara alkaa punoa kostoa miehensä rakastajatarta kohtaan.

Alku, tarkemmin sanottuna melkein koko ensimmäinen tunti, on todella hyvä. Outi Mäenpää tekee loistavaa työtä monipuolisessa roolissaan. Saaran viha ja kipu on käsinkosketeltavaa. Erinomaiseksi näyttelijäksi tunnettu Martti Suosalo jää auttamatta heikon ja tylsän roolinsa vangiksi, eikä pääse esille Mäenpään vavisuttavan roolisuorituksen alta. Onneksi mukaan heti alkuvaiheessa ilmaantuva Ria Kataja on helposti Mäenpään tasolla, ja molempien naisten yhteinen työ pelaa paremmin kuin hyvin. Tarpeeksi ei voi sanoa näiden kahden upean naisnäyttelijän yhteistyöstä. Kotwican ohjaus on luontevaa, ja suurimman osan ajasta koko tarina tuntuu jopa uskottavalta.

Sitten asiat alkavat mennä päin honkia. Saaran hahmosta kehitetään niin psykopaatti, että katsojan sympatiat heilahtavat totaalisesti Katajan hahmon puolelle, eivätkä sieltä enää kertaakaan edes värähdä Mäenpään suuntaan. Koston motiivit jäävät täysin unholaan, eikä edes naisen vihalla voi perustella niitä mittasuhteita joihin kostorainaa viedään paikoittain. Toinen toistaan kauempaa haetut juonenkäänteet enemmänkin syövät kaiken uskottavuuden alkupuoliskolta, ja varsinkin Suosalosta tulee vain heikon miehen karikatyyri.

Silti samaan aikaan huomasin jatkuvasti yrittäväni vakuutella itselleni, että elokuva on oikeasti hyvä. Tästä suurtakin suurempi kiitos pääkaksikolle. Mutta myös Harri Rädyn kaunis kuvaus pelastaa paljon. Toisin kuin Kotwican aiempi elokuva, Koti-ikävä, joka oli kaikessa teennäisessä seepianvärisyydessään tasapaksua katseltavaa, Musta Jää on niin kaunis, että siitä voisi melkein ottaa minkä tahansa yksittäisen freimin ja kehystää seinälle.

Elokuvaa on myös kehuttava sen kaunistelemattomasta tavasta kuvata seksiä. Mutta toisin kuin iltapäivälehdet tahtoisivat antaa ymmärtää, elokuvassa ei ole mitään sen kummempaa seksin saralla, mitä ei olisi nähty jo aiemminkin.

Siltikin, kaikesta hyvästä ja komeasta huolimatta, Musta Jää ei toimi. Ei ainakaan minulle. Paljon voidaan antaa anteeksi kiitos hienojen näyttelijöiden, komean kuvauksen ja surumielisen soundtrackin vuoksi. Mutta ilman kunnollista ja eheää tarinaa on kaikki yhtä tyhjän kanssa. Mustassa Jäässä on niin paljon potentiaalia juuri sen ensimmäisen tunnin aikana, että viimeisen 45 minuutin koukerot ja käänteet tuntuvat entistäkin ärsyttävimmiltä kun niitä muistelee. Loppukohtaus hakee vertaistaan anti-kliimaksillaan ja epäloogisuudellaan.

En oikeasti tahdo haukkua elokuvaa, enkä todellakaan pidä sitä huonona. On hienoa, että kotimainen elokuva ottaa uusia, joskin haparoivia, askelia kohti erilaisuutta. Musta Jää on siis askel parempaan. Mutta samalla se on myös vähemmän kuin mitä se lupaa olla. Kuten Jodie Fosterin uusin elokuva, Stranger in You, Musta Jää on kuin parempi elokuva kiinni toisessa, huomattavasti heikommassa. Taistelemassa siitä kumpi jää päällimmäiseksi. Molempien tapauksessa heikompi vie voiton, katsojan suureksi harmiksi.

Yhteenveto
Turhauttavan käsikirjoituksen alle on piilotettu katsojan otteessaan pitävä jännäri, joka etsii parempaa käsikirjoitusta.