Rush Hour 3

Yritin hyvin pitkään etsiä kolmannesta Rush

Hourista jotain hyvää. Muistutin itseäni siitä,

että pidin kahdesta edeltävästä Rush Hourista

hauskoina guiltypleasure-elokuvina, joissa

huumori oli paikoitellen aidosti hykerryttävän

hauskaa. Yritin myös muistuttaa itseäni siitä,

että olen aika varmasti eri kohdeyleisöä kuin

ne, joille elokuva on suunnattu. Myöhemmin olen

sittemmin todistanut miten laumat teini-ikäisiä

katsojia ovat valloittaneet elokuvateatterit,

jotka pyörittävät kyseessä olevaa tekelettä ja

suorastaan ahmineet sen tarjoaman

keskinkertaisuuden kaksin käsin ja pyytäneet

lisää kuin Oliver Twist aamiaispöydässä.

Rush Hour 3 ei ainoastaan ole vain tavanomaisen

huono, se suorastaan ylittää ne huonouden rajat

ja hyppää suoraan tasolle Epic Movie-huonous,

joka on varattu vain sille pohjasakalle, joka

herättää minussa halun enemmänkin kaapia

silmäni ulos puisella lusikalla kuin katsoa

elokuvaa hetkeäkään pitempään. Missä vaiheessa

on menty näin pieleen? Haluaako Brett Ratner

tuntea jotain henkilökohtaista solidaarisuutta

ja romuttaa myös oma elokuvatrilogiansa

tehtyään ensin jo källit X-Men-sarjalle? Oli

syy mikä tahansa niin onnittelut Brett, mission

accomplished.

Ei siten, että juonella olisi mitään tekemistä

sen kanssa mitä ruudulla oikeastaan tapahtuu,

mutta Carter ja Lee ovat jälleen ajautuneet

yhteiselle keikalle kun jatkuvasti uhattuna

oleva konsulaatti Han joutuu hyökkäyksen

kohteeksi. Jonkin käsittämättömän aasinsillan

kautta parivaljakko päätyy lopulta Pariisiin tutkimaan

Triadien ikivanhaa rikollisjärjestöä. Jotenkin

syssyyn on heitetty mukaan Roman Polanskin

esittämä pepputarkistuksiin kiintynyt poliisi

ja suorastaan raivostuttavan ala-arvoinen

koominen sidekick, jonka tarkoitus on viljellä

aineksia peri-amerikkalaiselle lapselliselle

ranskan vihaamiselle.

Se huumori, joka aiemmissa Rush Hour-elokuvissa

oli vielä hauskaa, on korvattu tasottomalla ja

mauttomalla roskalla, jollainen on yhtä hauskaa

kuin se, että joku naulaisi varpaitasi yksi

kerrallaan lattiaan. Chris Tuckerin korvia

koetteleva kirkuminen herätti minussa vahvan

halun matkata jenkkeihin ja änkeä tulppa miehen

kurkkuun mahdollisimman väkivaltaisella

tavalla. Jackie Chan on joutunut

kiittämättömään statistin rooliin, eikä ohjaaja

Ratner enää tunnu itsekään tietävän mitä tehdä

aasian ihmemiehellä. Miten sivuosiin on saatu

houkuteltua Max Von Sydow tai Roman Polanski on

suurempi mysteeri kuin se, mitä elokuvassa

yritetään selvittää.

Rush Hour 3 on kaikin tavoin epäonnistunut

tekele. Se on tylsästi ja ponnettomasti

eteenpäin mateleva epäsikiö huonoja ideoita ja

sitäkin huonompia vitsejä. Elokuvan kaksi

ainoaa toimintakohtausta ovat lyhyitä ja

ideoiden puutteessa korvattu Tuckerin

sietämättömällä roolisuorituksella. Edes

kuvankaunis pariisi ei pelasta mitään, vaan

pikemminkin sitä huomaa miettivänsä, että miksi

katsoa tätä kun upeassa kaupungissa on kuvattu

kasoittain parempia elokuvia.

Yhteenveto
Tuskallisen huonosta toimintakomediasta puuttuu

niin toiminta kuin huumorikin.