Into the Sun

Steven Seagalin nimeä ollaan totuttu pitämään synonyyminä huonolle toimintaelokuvalle. Toki mies on saanut omat faninsa mm. elokuviensa tahattoman komiikan kautta, mutta pääosin Seagalin leffoissa on ollut kyse vain huonosta ammuskelusta ja väkivallasta ellei sitten miehen ylivoimaisesti parasta elokuvaa, Under Siegeä (Kaappaus merellä) oteta huomioon. Tällä kertaa Seagal on kastanut oman sormensa syvemmälle soppaan osallistuen elokuvan käsikirjoituksen tekoon, toki ei ensimmäistä kertaa, ja se näkyy. Into the Sun onkin yhdistelmä raakuutta ja sielun voimaa: Seagalin kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin tulee hyvin esiin elokuvassa, joka kerrankin ei laahaa tarinaltaan aivan suossa.

Ja iloista on myös se, että mink on onnistunut saamaan Seagalistakin pientä uutta särmää esiin. Ja kyllä: Seagal on tässäkin elokuvassa CIA:n agentti, tosin ei ex-sellainen, mutta agentti kylläkin. Muutakin tuttua touhua ja tohinaa on mukana: kylmän viileästi ja eleettömästi paikasta toiseen kuljeskeleva Seagal mättää miestä ketoon nopeammin kuin silmä ehtii räpyttää. Perinteisten lukkojen, heittojen ja lyöntien sekaan on myös onnistuneesti otettu miekalla huitominen, joka kieltämättä tekee hurjistuneen Seagalin käsissä melkoista jälkeä: jossain vaiheessa valveutunutkin katsoja jaksaa naurahtaa kun Seagalin näyttelemä Travis uhkaa pistää vastustajansa kappaleiksi. Vaikka meno onkin Seagalia perinteisimmillään, on silti elokuvassa omat heikkoutensa miehen yrittäessä näytellä rakastunutta. Herkät hetket menevätkin Kanako Yamaguchin kanssa täysin hukkaan, eikä siististi leikattu ja verhottu rakastelukohtaus lämmitä millään tavalla Seagalin pokerinaamasta huolimatta.

Mukaan on eksynyt myös muita näyttelijöitä, joista mainitsemisen arvoinen lienee Matthew Davisin näyttelemä FBI-agentti Sean, jonka rooli jää leffassa pelkäksi sivulauseeksi. Pääpahista näyttelevä Takao Osawa on sitten hieman toista maata, vaikkakin päähuomion vie minusta kohtalaisen ansaitusti Daisuken Hondan näyttelemä Kawamura, sivuosassa oleva pahiksen apuri sekä toisessa sivuroolissa oleva japanilainen muusikko, Kosuke Toyohara. Molempien miesten rooleissa on toimintaelokuviin kuin myös Seagal-elokuviin sopivaa karismaa ja rosoisuutta, jota Seagalin elokuvat yleensä tarvitsevatkin kaiken sen silitettyjen vaatteiden keskellä.

Into the Sun on eittämättä yksi parhaista uudemmista Seagal-elokuvista. Se on oikeastaan niin hyvä “Seagal-asteikolla”, että sitä voi jopa kehua. Toimintakohtausten ollessa kuumimmillaan katsojallekin tulee hyvä fiilis: “hyvä Steven, näytä niille!” -huudot purskahtavat monista kerrostalohuoneistoista naapureiden iloksi. Tyylikkäät vaatteet saavat sisälleen tyylikkäitä ja cooleja näyttelijöitä, joiden roolihahmoille empatia, moraali ja kunnia ovat vain tutulta kuulostavia sanoja. Roistojen kesken ei ole kunniaa, vain sankarin ärsytystä, jonka johdosta tämä luonnollisesti hakkaa kaikki p****n päreiksi ja mätkii koko konkkaronkan koston takia teholle tai suoraan hautaan. Se ei ole edes viidakon laki: se on Steven Seagalin elokuvien laki ja tällä kertaa se viihdyttää kelpo tavalla -sanokaa mitä sanotte.