Punch-Drunk Love -Rakkauden värit

–I’m lookin’ at your face and I just wanna smash it. I just wanna fuckin’ smash it with a sledgehammer and squeeze it. You’re so pretty.
–I want to chew your face, and I want to scoop out your eyes and I want to eat them and chew them and suck on them.
[Lyhyt tauko]
–OK. This is funny. This is nice.

Jos jokin yksittäinen hetki pitäisi valita kuvastamaan juuri tätä elokuvaa, juuri sitä oikeaa tunnelmaa mikä tekee tästä erikoisista erikoimmasta rakkaustarinasta juuri sen mitä se on, valitsisin tämän. Kuin Amelie ilman hyperaktiivisuutta, sekoitettuna roimaan annokseen eristyneisyyttä, itseinhoa, pelkoa sitoutumisesta ja henkisiin vajavaisuuksiin, on Punch-Drunk Love niin erillainen rakkauskertomus kuin vaan voisi kuvitella.

Heittäkää siis ulos kaikki mitä uskotte tietävänne tai olettavanne Adam Sandlerilta, tai romanttisilta komedioilta ylipäänsä. P.T Andersonin tarinassa klisheillä heitetään vesilintua, ja Sandler kokeilee rajojaan melkein täysin erillaisessa roolissa kuin häntä uskoisi näkevän. Vielä kun vertaa elokuvan suhteellisen lyhyttä kestoa Andersonin edelliseen oopukseen, Magnoliaan, voi vain kuvitella minkälaisia riskejä ollaan studioilla otettu tätä tuottaessa.

Barry (Adam Sandler) on seitsemän siskonsa piinaama, henkisesti ahdistunut ja sulkeutunut, myyntimies. Hänen liikkeensä joka erikoistuu wc-tarvikkeisiin on matkalla ei-minnekkään, ja hänen päivittäiseen rytmiinsä ei tunnu tulevan muutosta. Kunnes eräänä päivänä kadulle heitetty minipiano ja lehdessä nähty tarjouskampanja, puhumattakaan yhtä sekavan naisen, Lenan, ilmestymisestä hänen elämäänsä, sekoittavat pakan ihan täysin. Mutta pystyvätkö nämä kaksi täysin maailmalta sulkeutunutta ihmistä löytää toisensa kun välillä tuntuu siltä että ei vain pysty kommunikoimaan kenenkään, tai minkään kanssa?

Sandler kanavoi Barryn turhautuneisuuta koko sydämensä edestä. Hänen kohtauksena lukuisten omahyväisten siskojensa kanssa ovat suorastaan tuskallista katsoa, hänen kärsimyksensä on niin aitoa ja maanläheistä että jokainen voi tavalla tai toisella samaistua siihen. Tapa millä hänen patoutuneet tunteensa tuodaan katsojille itselleen koettaviksi on nerokkaasti hallittu elokuvan kerätessä vauhtia loppuaan kohti. Loistavan Emily Watsonin surumielinen antautuminen koko maailman hulluudelle on murheenmurtamaa katseltavaa, jolle oikeasti toivoisi löytävän onnellisen lopun. Kerrankin romanttisen tarinan päähenkilöt ovat aitoja, ihmisiä joihin voi samaistua, joista voi tuntea säkenöivän aitoja tunteita.

Andersonin elokuva on juuri sitä. Se on aito. Siinä voi olla erikoiset ja ehkä ihmeelliset hetkensä – kuten Phillip Seymour Hoffmanin pornopuhelin linjan ylläpitäjä – mutta ne ovat kaikki kiteytyneinä tositapahtumiin ja oikeisiin tunteisiin. Siitä on kyse, että tuntisi jotain. Molemmat hahmot etsivät keinoa jolla purkaa patoutumiaan, tunteitaan, ihan mihin vain. Sandlerin hahmo kaipaa keinoa jolla purkaa itseään muuhun kuin vihaan tai tuhoon, ja hänen löytämä pianonsa kuvastaa tätä. Watson etsii kontaktia, vastakaikua hänen omalle sanattomalle kivulleen, jota Sandlerin hahmo voi antaa. Se mitä ei sanota on paljon suurempi asia kuin se mitä sanotaan.

Tero kritisoi elokuvaa sen liiankin avoimesta kerronasta ja hahmojen välisestä kommunikoinnin puutteesta. Mutta uskonpa että häneltä on juuri mennyt se ohitse, että juuri se kommunikoinnin puute on se mikä hahmoja vaivaa. Barryn siskot piinaavat tätä vanhalla asialla Barryn menneisyydestä, mutta eivät itsekkään huomaa sitä itsekeskeisyytä mikä piinaa heidän veljeään. He häärivät ja touhottavat omissa galakseissaan, käyttäen Barrya oman pahan olonsa purkamiseen ja viestien viemiseen, he purkavat omat epävarmuutensa heikompaan veljeensä käyttämällä hänen yksinäisyyttään ja lapsuuden tapahtumia aseena. Joka taas johtaa Barryn omaan turhautuneeseen tuhoamisen viettiin. Elokuva tarjoaa loppuun asti uusia kuvakulmia tutkittavaksi jokaisesta hahmosta, tai hahmoryhmästä – Barryn siskothan ovat kategoroitu yhdeksi olennoksi lopputeksteissä, ilman erinäisiä persoonia – ja jokainen hetki hahmojen välillä tuo uusia vivahteita jo muutenkin moniulotteiseen tarinaan.

Punch-Drunk Love on väärinymmärretty monissa paikoissa. Se on myös täysin erillainen kuin muut, vaikka sen aiheet ovatkin universaaleja. Mutta kuten sen hahmotkin, se on uniikki, kaunis sisältä – vaikka onkin hieman karkea ulkoisesti – eikä siihen voi olla ihastumatta.

Yhteenveto:
Kaunis pieni elokuva rakkaudesta ja väärinymmäryksistä. Yllätävät roolisuoritukset ja elokuvan hiljainen optimistisuus nostavat elokuvan yhdeksi viime vuosien parhaimmista.