Matador

Sanokaa vain jos olette kuulleet tämän aiemmin. Myyntimies ja palkkatappaja kävelevät baariin. Myyntimiehellä menee asiat ihan päin mäntyä, kaikin tavoin, ja jo toista vuotta putkeen. Mies ei voi edes harrastaa seksiä vaimonsa kanssa ilman että keittiön katon läpi sataa puita. Palkkatappaja taas kärsii burnoutista, yksinäisyydestä, ja siitä että lukuisista ala-ikäisistä panoista huolimatta tällä ei ole ketään jonka kanssa kamuilla raskaan työpäivän jälkeen. Muutaman tequilan jälkeen – ne muuten maistuvat parhailta meksikossa – nämä kaksi maailman kolhimaa miehen renttua ystävystyvät, ja siinä on Brokeback Mountain kaukana.

Richard Shepardin ensimmäinen iso elokuva on miehen käsissä pitkään muhinut indie-elokuvan helmi, tarina jossa visuaalinen nokkeluus yhdistyy hervottoman hauskaan mustaan huumoriin jossa ronskit vitsit ja kirosanat kukkivat. Brosnanin huutaessa kauhusta olevansa parodia, herätti minussa riemua ajatellessa kuinka eri maailmoissa ex-bondimme onkaan. Greg Kinnear kokee kovia ja on hermorauniota elokuvan alkupuolen, mutta kun vauhtiin päästää alkaa herra laukomaan sellaista kuivaa ironiaa että oksat pois. Hope Davis on nätti kotivaimo jonka rooli jää yhteen ryypiskelyiltaan ja mehukkaaseen flirttailuun.

Välillä juostaan meksikossa, ja katsellaan härkätaistelua – jossa muuten piilee elokuvan sangen oivaltava piilomerkitys – käydään harjoittelemassa palkkatappajan perusteita, ryypätään ja naidaan lisää, ja samalla löydetään ehkä vähän inhimillisyyttä itsestään. Brosnan hurvittelee elokuvassa olan takaa, karistaen röyhtäyksien ja peppuseksin saattelemana Bondin viimeisetkin rippeet huitsin nevadaan. Shepardin vauhdikas käsikirjoitus hyppii mantereelta mantereelle, sängystä sänkyyn ja baarista toiseen, kertaakaan hukkaamatta punaista lankaansa. Brosanin hahmon Julianin burnouttia käsitellään sulavasti ja hienovaraisesti, loikkaamatta kertaakaan parodiaan, vaikka kuinka Julian sitä mieltä olisi.

Naurua riittää, toimintaakin hetkittäin, väkivaltainenkin elokuva on, mutta juuri sopivalla tavalla ilman turhaa mässäilyä. Sitä paitsi, ainahan on kiva katsoa kuinka ihminen oikeasti päästetään päiviltä, kunhan se tapahtuu hollywoodin säännöillä, ketään vahingoittamatta. Kun mukaan yhdistetään svengaava soundtrack, parit vavisuttavan sydämmelliset hetket, niin saadaan käsiin Matadorin kaltainen pieni helmi, mikä menee varmasti ohi monilta, mutta ne jotka sen tajuavat ottaa vastaan ennakkoluuloitta, löytävät varmasti pientä pirua itsestään, ja pystyvät nauramaan ammatille mikä on yhtä vakava kuin erektio-ongelma.

Yhteenveto:
Mustan komedian juhlaa, Coen-veljesten tasoista vitsinheittoa ja kursailematonta huumoria väkivallasta.