Inferno

Mainion pelottavasti alkava aito 80-lukulainen kauhuelokuva, Inferno, ottaa katsojansa taitavasti otteeseensa heti alkumetreiltä asti. Valitettavasti sen jälkeen elokuva karkaa ohjaajansa Dario Argenton käsistä loivaan alamäkeen, josta nousua ei näytä tulevan yhtään mistään. Tarina kolmesta salaperäisestä siskosta ja heihin liittyvästä salaisuudesta kaappaa kuitenkin mukaansa ja vetää katsojan kohti tapahtumia, jossa verta ei säästellä. Tunnelmakin on hyvin tumma, lähes surrealistinen punaisine ovineen ja hämärine huoneineen. Värit ovat vahvasti toistensa kontrasteja ja ihmiset keskellä isoa, outoa, taloa vähintäänkin kummallisia. Siltikin elokuva horjuu mystisyyden keskellä tarjoten tapahtumia, joiden tarkoitusperäkin jää omalla tavallaan hämärän peittoon.

Näyttelijät esiintyvät Infernossa pitkälti joko edukseen tai haitakseen. Leigh McCloskey tekee hyvinkin keskinkertaisen ja mitäänsanomattoman roolin siskoaan etsivänä miehenä, joka väkisinkin syöksyy suin päin ongelmiin selvittäessään kolmen sisaren mysteeriä. Myös muissa, korkeintaan keskinkertaisissa, rooleissa olevat elokuvan naisnäyttelijät eivät oikeastaan saa itsestään tarpeeksi irti. Irene Miraclen roolisuoritusta sentään voi hieman nostaa esiin, sillä naisesta löytyy ainakin yritystä ja elokuvan alkupuolella jännittävimmät paikat katsoja kokee "hänen" kanssaan. Daria Nicolodi esittää sen sijaan kovin tavallisen oloisesti aateliston edustajaa ja Eleonora Giorgin esiintyminen elokuvassa on kaikesta huolimatta valitettavan lyhyt. Infernon parasta antia kuitenkin on Sacha Pitoeffin näyttelemä Kazanian, naapurin antiikkikauppias, jonka luotaantyöntävästä persoonasta löytyy niin omituisuuksia kuin myös tietynlaista herkkyyttä. Luontevasti raajarikkoista antiikkikauppiasta näyttelevä Pitoeff onkin kuin äärimmäisen introvertin ihmisen ja pikku-pirun risteytymä vailla moraalia.

Dario Argenton ohjaama Inferno edustaa italialaista kauhua tuotuna Roomasta New Yorkiin. Se on tyypillinen 80-lukulainen elokuva edustavine ja vähemmän edustavine syntetisaattori-musiikkeineen: välillä musiikit ovat suorastaan korvia raastavia pimputuksia kun taas joskus musiikit sopivat elokuvan tunnelmaan lähes täydellisesti. Musiikkia onkin käytetty vahvasti muiden kauhuelokuvien tapaan viitoittamaan tietä paremmalle tunnelmalle. Ikävä kyllä siinä ei olla Infernossa onnistuttu läheskään oikealla tavalla. Sinänsä sääli onkin, että kohtuullisen mielenkiintoisen idean ovat lopulta rikkoneet keskinkertaiset näyttelijät, väliin hirvittävät musiikit ja loppua kohti koko ajan madaltuva juoni, joka on lopussa miltei jo säälittävää katsottavaa. Nykypäivän katsojalle elokuva tarjoilee myös tahattomia naurahduksia välillä tekopelottavissa kohtauksissa… Niin se maailma vain muuttuu. Silti Argenton Infernoa voi hyvällä mielellä suositella katsottavaksi yön pimeiksi tunneiksi -ellei sitten halua mennä nukkumaan.