The Day After Tomorrow

Tiedät, että tapahtumassa on jotain ikävää mutta kukaan ei usko kertomaasi. Tuttu tunne? Niin Jackillekin. Jack Hall (Dennis Quaid) on ilmastotieteilijä, jonka tutkimusten mukaan ilmaston lämpenemisestä seuraava jäätiköiden sulaminen voi aiheuttaa uuden jääkauden. Jackin tulokset pitävät paikkansa ja pian golfpallon kokoiset rakeet, tornadot ja lumimyrskyt pääsevät valloilleen. Valitettavasti Jackin poika Sam (Jake Gyllenhaal) sattuu olemaan New Yorkissa juuri kun jättimyrsky on tulossa. Isän tehtävänsä laiminlyönyt Jack päättää lähteä taistelemaan lumimyrskyä vastaan pelastaakseen poikansa hinnalla millä hyvänsä.

Katastrofielokuvien klassikko löytyy 30 vuoden takaa: Palomiesten urheudesta kertova, Steve McQueenin ja Paul Newmanin tähdittämä The Towering Inferno – Liekehtivä torni, joka peittoaa uudet erikoistehostemässäilyt mennen tullen. Nykyajan katastrofielokuvat (Deep Impact, Armageddon) kaatuvat usein sentimentaalisuuteen kuten The Day After Tomorrowkin mutta löytyy siitä toki kehuttavaakin.

Roland Emmerichin aikaisempiin ohjaustöihin kuuluu pari aika samanlaista heikkoa esitystä: Godzilla ja Independence Day, jotka molemmat ovat näyttäviä mutta sisällöltään pahasti puutteellisia. Herran elokuvista tunnettuja ovat myös tv-sarjansa varjoon jääny Stargate sekä Yhdysvaltojen vapaussotaspektaakkeli The Patriot. TDAT:ssa Visuaalinen puoli on kohdallaan: Autot lentelevät, hyökyaallot imaisevat ihmisiä ja rakennelmia alleen, tornadot ja rakeet pistävät joka paikan tohjoksi eli sitä 125 miljoonan dollarin huvia parhaimmillaan.

Erikoistehosteiden lisäksi pääosissa ovat siis Dennis Quaid ja Jake Gyllenhaal, joista molemmat suoriutuvat helpoista rooleistaan mutta kun henkilöhahmot ovat kökköjä ja niistä pitäisi aidosti kiinnostua niin ei voi muuta kuin surkutella. Erityisesti harmittaa Gyllenhaalin puolesta sillä nuorukainen on hyvin lahjakas näyttelijä. Hänhän näytti taitonsa muutaman vuoden takaisessa aikamatkailudraamassa Donnie Darko. Ihmissuhteiden setvimistä ihmiskunnan tuhon partaalla. Hohhoijaa.

Emmerichin kerronta toimii kuitenkin mallikkaasti. Epätoivon tunne kasvaa tasaisesti hetki hetkeltä, kun tulvivat kadut jäätyvät, talot saavat lumipeitteen ja ruoka hupenee hupenemistaan. Ahdinkoa lisäävät myös otokset Yhdysvaltojen ulkopuolelta, jotka viestittävät ikävien sääilmiöiden olevan maailmanlaajuisia sekä uhan todenmukaisuus ympäristön lämpenemisestä oikeassa elämässä. Emmerich kuvaa mieltä ylentävästi kovaa tahtoa selviytymisen puolesta ja ihmisluontoa, vaikkei tietenkään Gattacan tasolle päästä. Ei mitään järisyttävän hyvää muttei perin kehnoakaan katsottavaa. Lumiset kuvat sopivat mainiosti kesähelteiden vastapainoksi.