Rautaristi

Sam Peckinpah on tunnettu nk. vanhan polven ohjaajana. Hän oli pinnalla usean muun samankaltaisen miehen kanssa silloin, kuin elokuvaohjaaminen tarkoitti nokka valkoisena huitelua jossain lavasteiden takana. Sittemmin, kun kumppanukset Spielberg sekä Lucas muokkasivat Hollywoodia, oli vanhojen ohjaajien joko mukauduttava tilanteeseen tai lopetettava.

Rautaristi on erinomainen esimerkki Peckinpahille aikoinaan niin ominaisesta ohjaustyylistä. Vaikkakin se on elokuvana keskinkertainen, on siinä selvästi jonkinlaista persoonallista touchia, sellaista, jota ei tavalliselta Hollywood-ohjaajalta enää näe. Sellaista, mikä kertoo että tämän työn takana on ollut nimenomaisesti Sam Peckinpah.

Elämme vuotta 1943, saksalaisten sotaonni alkaa olla todella pahassa vastatuulessa, enää ei edetä, nyt tullaan taaksepäin: ei vauhdilla, mutta hitaasti ja varmasti. Moraali rapistuu kovaa tahtia, Saksa tarvitsee jonkinlaista pelastajaa. James Coburn esittää saksalaista korpraali Steineria. Miestä, joka on omien joukossa varsin kunnioitettu, vihollisten joukossa pelätty. Steiner sanoo aina suorat sanat esimiehilleen, mutta koska tämä hoitaa työnsä kunnialla ja on “juuri sellainen mies, jota Saksa tarvitsee”, häntä siedetään kyllä.

Asiat sujuvat hyvin, kunnes rintamalle saapuu kapteeni Stransky, (Maximilian Schell) joka puolestaan on täydellinen vastakohta Steinerille. Stransky arvostaa kuria ja järjestystä, hän on preussilainen upseeri, jonka ainoana tavoitteena on hankkia itselleen rautaristi koristamaan rinnuksiaan, ennen kuin sota päättyy Saksan tappioon. Hän kiristää miehiä mukaan valehtelemaansa tarinaan, jossa hän omin käsin johti vastahyökkäystä venäläisiä vastaan. Steiner ei kuitenkaan ole altis tämänkaltaiselle kiristykselle; Stranskyn on hankkiuduttava hänestä eroon.

Rautaristin suurin ongelma on sen pinnallisuus. Vaikka sota on julmaa ja se osa-alue onkin hienosti kuvattu, se ei anna mitään kovin syvällistä miettimisen aihetta. Elokuva on ohjattu ja kuvattu hyvin, eikä sen juonessakaan ole mitään varsinaista vikaa. Problematiikka on screenplayn puolella. Filmi laahaa, se laahaa pahasti. Taistelukohtauksien välillä se tuntuu tylsältä, eikä ylimääräistä aikaa käytetä kunnolla henkilöhahmojen syventämiseen. Hahmoja on turhan paljon, ja suurin osa Steinerin joukkueesta jääkin täysin yhdentekeväksi massaksi, lukuunottamatta muutamaa onnistunutta hahmoa, kuten Klaus Löwitsch venäjää puhuvana Krugerina.

Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, tai vähintäänkin uskottavia. Olen kuullut valittelua siitä, miten henkilöhahmot ovat turhan karikatyyrisia, mutta minä en tähän niinkään törmännyt. Harva hahmoista oli joko täysi natsi tahi täysi pasifisti. Suurin osa olikin vain tavallisia sotilaita, jotka ovat joutuneet hyväksymään tilanteensa ja osansa, vaikka eivät Hitlerin nimeä julistakaan kansalle.

Perustavallinen kolmen ja puolen tähden elokuva saa kolme tähteä sekä perustavallisen arvostelun. Tuo puolikas lähtee aina pois automaattisesti, kun saksalaiset puhuvat englantia.

Kerran sen katsoo ihan mielellään, toinen kerta maistuu jo puulta, mutta on maailmassa paljon huonompiakin elokuvia. Parasta Rautaristissä onkin Sam Peckinpahin uniikki kuvaustyyli sekä “ihan ok” dialogi. Tavallisuudesta Rautaristiä ei voi syyttää.