Hymypoika

Hei oikeasti? Tähänkö suuntaan suomalainen elokuva on pikkuhiljaa menossa? Yleisöä kosiskelevaan paneskeluun ja tirskistelyyn onttoakin ontommalla juonella, joka kulkee yhtä varmasti eteenpäin kuin sokea Saharassa: voit kulkea yhtä hyvin lähteen vierestä tai kaukaa kuitenkaan näkemättä sitä. Juha-Pekka Siilin ohjaama Hymypoika on juuri tälläinen sokea kulkija: se yrittää hätkähdyttää siinä onnistumatta ja juonen köyhyys peitetään melkein koko seksin -oikeastaan pornon- skaalalla. Tuloksena on elokuva, jossa ahdistuneet teinit aiheuttavat katsojalle ahdistuneisuutta pelkällä keksityllä tarinallaan.

Jos jotain hyvää täytyy elokuvasta sanoa, niin ilokseni muutama näyttelijä sentään onnistuu jonkinmoisesti itse elokuvassa. Minulle tuntematon, pääroolissa oleva, Jussi Nikkilä esittää hahmoaan, Taavia, todella mainiosti. Ahdistuva, orpo, Taavi perii viimein täysi-ikäisenä vanhempiensa valtavan talon. Sisäänpäin sulkeutunut Taavi on Nikkilän käsissä aidon tuntuinen hahmo, joka kuvaa näkemänsä asiat videolle lähes pakonomaisella tavalla. Tramaattinen lapsuus koskettaa oikeasti ja se tekee elokuvasta tähden arvoisen. Myös Reijo Nordin onnistuu kohtuullisen hyvin Taavin kaverina, Jerenä. Jere, joka pelkää epäonnistumisen pelkoa, peittää arkuutensa ja pelkonsa itsevarman kuoren alle kylpien samalla itsesäälissä.

Muista näyttelijöistä vielä sen verran, että he jäävät jotenkin pimentoon. Jeren “faijaa” näyttelemä Ville Virtanenkin jää jotenkin harmittavan ristiriitaiseksi hahmoksi, kuten myös poliisia näyttelevä Laura Malmivaara. Kun vielä muutkin jäävät kuvassa näkyviksi taviksiksi on äärimmäinen tylsyys ja turhuus tosiasioita.

Hymypoika on melkein häpeäpilkku suomalaisessa elokuvassa. Näin heikolle pohjalle rakennettua elokuvaa harvoin näkee: juonesta hypätään liian hätäisesti toiseen kohtaukseen ja typeryys paistaa melkein kaikesta läpi. Tarvitseeko joka paikkaan tunkea sitä seksiä? Kun vielä kohtaukset ovat sitten joko turhanpäiväistä lässyttelyä ja jorinaa, jota ei edes kunnolla kuulu musiikin pauhatessa taulujen tippuessa seinällä, kun kotiteatterin taso on 17 (Normaalisti ääni kuuluu jo tasolla 6-7), niin katsojaa alkaa tekemään väkisinkin mieli painaa pikakelausta. Viisas teko olisikin, että tämä elokuva jätettäisiin ostamatta kaupan hyllyltä ja mentäisiin vuokraamaan se. Toisaalta kolme euroa tälläisestä on aivan liikaa.