L.A. Confidential

50-luvun Los Angeles on unelmien kaupunki. Tavallinen työssä käyvä kansalainen asuu omakotitalossa. Appelsiinipuuviljelmiä on niin paljon kuin silmällä jaksaa katsoa. Elokuva alkaa mahtavalla introlla, jossa Danny DeViton kerronta vie ympäri LA:ta 50-luvun henkeen sopivilla kuvilla.

Curtis Hansonin L.A. Confidential perustuu samannimiseen James Elroyn novelliin. Käsikirjoitus puskee katsojan suoraan keskelle 50-luvun LAPD:n korruptioitunutta poliisilaitosta. Elokuvalle annettiin jopa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, mutta vuosi oli 98 ja Titanicin rutale pokasi näistä 10 ja myös sen, joka ehdottomasti olisi kuulunut L.A. Confidentialille, eli parhaan elokuvan pystin. Hanson tekee järkyttävän hyvää työtä ohjaajanpalilla. Hän pitää tarinan kasassa kertakaikkiaan upeasti. Miehen ensimmäinen suurempi ohjaus oli Meryl Streepin ja Kevin Baconin tähdittämä keskinkertainen The River Wild. L.A. Confidential oli tästä seuraava. Confidentiaaliin Hanson sai erittäin nimekkään (ja hyvän) näyttelijärivistön ja sanoisin, että kolmen kärki on yksi laadukkaimmista kautta-aikain.

Elokuvan alku esittelee kolme erilaista poliisia. Jack Vincennes (Spacey): elegantti huumekyttä suoraan huipulta. Vincennesin alaan kuuluu pyöriä julkimopiireissä, näyttää hyvältä, konsultoida poliisisarjaan ja antaa sivubisneksenä poliisitietoa Hush-Hush-lehden Sid Hudgensinsille (Danny DeVito). Off the record, on the QT, and very hush-hush… Bud White (Crowe) on suoran toiminnan mies. Oikeus tulee Whiten kautta, mutta yleensä joko luodin tai nyrkiniskun saattelemana. Edmund ‘Ed’ Exley (Pearce) on laitoksen kultapoika medialle, mutta sontakasa kollegoilleen, jonka toi poliisiin sankarimaineinen isä ja hänen mystinen murhansa. Exley on kunnianhimoinen, ratkoo jutut pykälien mukaan ja myy jopa kollegansa oikeuden toteutuessa.

Henkilöhahmoihin pääsee melko mukavasti sisään, koska alku on näille omistettu ja tämän jälkeen elokuva siirtyy luontevasti punaiseen lankaan, Nite Owlin massamurhaan. Juttu kiinnostaa poliiseja ja kiinnostusta nostaa kun yksi murhatuista osoittautuu poliisiksi. Juoni on erittäin monitasoinen, sitä kuvataan onnistuneesti kolmesta erilaisesta näkökulmasta, eikä ohjaaja missään vaihessa anna juonelle aihetta ylilyönteihin. Pakollinen romanssikaan ei tunnu yhtään päälleliimatulta ja on erittäin olennainen osa tarinaa.

Kevin Spacey varastaa shown (taas) karismallaan. Hän on kuin luotu elegantin 50-luvun huumekytän rooliin. Toisaalta Spaceyn suorituksesta missä tahansa elokuvassa voi sanoa, että hänet on luotu siihen, koska mies on vain yksinkertaisesti niin taitava. Russel Crowe on pätevä tulkitessaan hieman kömpelön oloista Bud Whiteä. Suuren yleisön tietoisuuteen vasta Gladiaattorina tullut Crowe tekee kiistatta vähintäänkin yhtä hyvän roolin L.A. Confidentialissa. Guy ‘Memento’ Pearcen lahjat näkyvät jo L.A. Confidentialissa. Hän näyttelee mielestäni vaikeimman hahmon elokuvassa ja suoriutuu erinomaisin paperein. Hieman kliseisetkin poliisit Vincennces, White ja Exley saivat yhden kovimmista kolmikoista hahmoilleen mitä elokuvissa on nähty. Elokuva antaa jalansijaa myös sivuosille ja nekin ovat todella onnistuneita, sekä näyttelijävalintojen, että käsikirjoituksen kannalta. Danny DeViton valinta Sid Hudgensin rooliin on varsin onnistunut. Ironisesti pienellä DeVitolla Hudgensina on kaulaote skandaalikuvineen moneen LA:n julkimoon. Kim Basingerin Oscari Lynn Brackenin roolista on hieman liikaa. Basingerin näytteleminen olisi kaivannut lievää syvyyden antoa hiljaiselle Brackenille. Ehkä Basingerin roolia vain oudoksuu, koska hän on yksin todella vahvan miesrivistön keskellä. Tämän kautta rima olikin ehkä liiankin korkealla Brackenin roolille. James Cromwell hoitaa hommansa ilman ylinäyttelimisiä kerrassaan mainiosti poliisipäällikkö Dudley Smithinä. Yhteenvetona L.A. Confidentialin rivistö on aivan jumalallinen.

L.A. Confidential on malliesimerkki elokuvasta mahtavalla käsikirjoituksella, rautaisella ohjauksella ja karismaattisella näyttelijätyöllä. Se on elokuva, joka kestää katselukertoja, kuin viini vuosia. Mestariteos.