Takaa-ajettu

60-luvun samannimiseen TV-sarjaan perustuva Andrew Davisin Takaa-ajettu on vuosikymmenien jälkeinen uusfilmatisointi, joidenkin mielestä parhaasta TV-sarjasta ikinä.

Daviksen ennen Takaa-ajettua tehdyt ohjaukset omistautuvat mm. mielestäni paskimpia elokuvia tekevälle Chuck Norrisille ja melkein hyvänä kakkosena tulevalle Steven Seagalille. Kuka ikinä antoikaan tämän jokseenkin legendaarinen tarinan ohjaajalle, joka on tuttu lähinnä B-luokan sonnasta ja pääosa näyttelijälle, joka ei ole nähnyt yhtäkään jaksoa alkuperäisestä sarjasta, on viisas ihminen, sillä Davis antaa klassikolle arvoisensa ja ansaitsemansa uusfilmatisoinnin ja Ford tulkitsee Kimbleä uransa parhaimmassa roolissa sitten Indyjen rinnalla.

Rikkaan tohtori Richard Kimblen (Harrison Ford) vaimo Helen (Sela Ward) murhataan raa’asti kotiinsa ja selvät todisteet vievät tohtorin oikeudesta myrkkyruiskulle. Tohtori vakuuttaa syyttömyyttään ja tilaisuuden tullen pakenee vankikuljetuksesta, ottaa tehtäväkseen selvittää jutun itse ja todistaa sen sitten myöhemmin. Kimblem pakoa yrittää hiekottaa työlleen omistautunut sheriffi Samuel Gerard (Tommy Lee Jones).

Henkilöhahmot jätetään melko pintaraapaisuiksi, muttä tätä elokuvaa se ei haittaa: pikemminkin se olisi jarruttanut koko ajan otteessaan pitävää tarinaa ja teho olisi tippunut kuin lehmänhäntä. Kaikki oleellinen annetaan katsojalle, eikä mikään jää mietityttämään. Gerardin poppoo on hauska ja toimiva. Kaikkien kliseiden mukaan kuvioissa on keltanokka, hieman rotia pitävä nainen sekä kaksi vitsiniekkaa. Gerard taas pohtii takaa-ajonkin ohessa madollisuutta Kimblen syyttömyydestä. Kaikkiaan henkilöhahmot elokuvassa ovat värikkäitä ja erilaisia. Ainut hieman pökkelöinen ja tavallinen hahmo on Kimblen tohtorikollega Nichols.

Näyttelijöistä Tommy Lee Jones on vakuuttavin ja tulkitsikin rooliansa Oscarin arvoisesti. Ford on todella oiva Kimblen roolissaan ja Pantoliano hauska Gerardin ryhmäläisenä. Huonoiten pärjää Jeroen Krabbé tohtori Nicholsina, mutta menköön se huonon kirjoituksen puolelle.

Itse takaa-ajo kohtaukset, joita on vain harvoja, ovat erittäin nasevasti toteutettuva ja niissä on koko ajan oma jännitysmomenttinsa juuri niinkuin pitääkin. Musiikki on hyvin tunnelmaa tukevaa, mikä on ylesesti tärkeä elementti elokuvissa.

Oli kyseisen elokuvan katsonut sitten ensimmäisen kerran tai 20:n kerran on fiilis minun kohdallani aina sama: hienosti tehty, otteessaan pitävä, minulle ikivihreä klassikko, joka jaksaa viihdyttää joka kerta samalla mahtavalla tavalla. Ei tätä voi kuin suositella.