Painajainen Elm Streetillä

Elokuvan historian aikana monet fiktiiviset hahmot ovat jääneet elämään kulttiasemaan alan harrastajien keskuudessa ja etenkin kauhuelokuvien ystävät ovat nähneet monia (anti)sankareita. Yksi näistä on Freddy Krueger.

Vaaleaverinen koulutyttö Tina Grey (Amanda Wyss) näkee elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa painajaista, jossa häntä jahtaa pelottava puukkokätinen mies (legendaksi noussut Robert Englund). Herättyään hänen yöpukunsa on hieman villelty. Tulee myöhmmin ilmi, että hänen ystävänsä Nancy (tyypillisen neito hädässä-roolin tekevä Heather Langenkamp) näki samankaltaista painajaista. Seuraavana iltana nuoret kokoontuvat Tinan kotiin ja Tina kuolee verisesti. Syyttävät sormet kohdistuvat Tinan poikaystävään, kapinalliseen Rodiin (jäykkä Jsu Garcia), mutta Nancy tietää että kaiken takana on tuo pelottava mies unista. Alkaa toden ja unen rajamailla kulkeva takaa-ajo, Nancylla on apunaan söpis naapurinpoika Glen (Johnny Depp).

Wes Craven on allekirjoittaneelle varsin tuntematon ohjaaja. Craven on onnistunut tekemään kulttielokuvia kuten pienen budjetin House on the Hills, Nightmare on Elm Street ja etenkin teinikauhuelokuvat yhteen niputtava Scream-sarja. Toisaalta hänen ansiolistalleen kuuluuvat myös sellaisetkin kammotukset kuin (maailman huonoin elokuva) People Under the Stairs ja Eddie Murphyn kauhukomedia Vampire in Brooklyn.

Nightmare on Elm Street on lopulta erittäin mitätön elokuva verrattuna sen asemaan. Itseasiassa kyseessä on pienen budjetin teinisäikyttely, joka ei nykykatsojan silmään tarjoa mitään uutta. Mutta juuri siitä tässä onkin kysymys; Elm Street-elokuvat (jopa kuusi jarko-osaa sekä uusi Freddy vs. Jason) kasvattivat yhdessä Halloween- ja Perjantai 13. Päivä-elokuvasarjojen kanssa teinikauhun perusteita.

Elokuvaan kuuluu muistettava tunnusmusiikki, joka on myös omiaan tiivistämään tunnelmaa (tai keventämään sitä), paljon kirkumisia ja juoksemista, neitsyet jäävät henkiin, varsin pinnalliset ja/tai jäykät näyttelijät (erikoismaininta kauhuveteraani John Saxonille) ja lukuisia old school-erikoistehosteita, jotka tuovat elokuvaan nostalgia-arvoa eivätkä suinkaan jännitettä. Edellämainittujen seikkojen takia on helppo ymmärtää Elm Street-elokuvien asema, mutta ei sitä sovi – ainakaan nykykatsojan silmin – katsoa perjantai-illan pelotteluleffana.

Elokuvan ainoana selvänä teknisenä pluspuolena on sen kuvaus ja valaistus. Esimerkiksi alun unijaksoa seurasi mielenkiinnolla.

Nightmare on Elm Street kannattaa katsoa fiilistelypohjalta; mitään elokuvataiteellisesti merkittävää teosta ei kannata odottaa. Elokuvan katsottuani olo oli positiivinen koska elokuvasta sai monet naurut ja sain huomata monia yhteyksiä muihin elokuviin; esimerkiksi jo edellämainittuun Screamiin. Silti elokuva oli pettymys; odotin oikeasti pelkääväni ja nauttivani elokuvasta muutenkin kuin pilkallisesti nauramalla.