Matrix Revolutions, The

Matrix (1999) on todellakin kulttielokuva. Matrixin voidaan sanoa muuttaneen
nykyisiä toimintaelokuvia ja esimerkiksi Swordfishisin alussa nähtiin
Matrixissa esitelty Bullettimeräjähdys ja Charlien Enkeleissä luodit tekevät
jälkeensä "Matrixmaiset" pyörteet. Matrixista on tullut käsite.
Matrixin kaksi jatko-osaa ovatkin sitten kirjaimellisesti oma lukunsa.
Reloaded jatkoi tarinaa rytinällä, mutta samalla punainen lanka hukkui
kaiken sekamelskan keskelle. Se, mikä oli Matrixissa uutta oli Reloadedissa
jo tuttua ja turvallista. Hienoa silti, sitä ei voi kiistää. Ja sitten tuli
tämä Revolutions.

Aloitetaanpa juonesta.
Neo on kateissa…pilp plap… tapellaan discossa Matrixin tuttuun
tyyliin…jag säger att Monica Petterson… elämää suurempi rakkaus…börö
börö börö… Agentti Smith on pahis…ör ör ör… loputtomia
kysymyksiä…huh hah hei… ammuskelua, pauketta, räjähdyksiä, lentelyä,
räiskintää, pattitilanteita, ammuskelua, tappelua…bille bulle balle… ja
sitten puolustetaan Zionia räiskimällä ja paukuttelemalla…Neo rakastaa
Trinityä…joopa joo… muutama klaffivirhe ja looginen
selittämättömyys…plöö.

Matrixin jatko-osat tukevat toimintaelokuvien nykytrendiä nostaa voluumia ja
laskea älykkyysosamäärää. Mutta mitä jos toimintakin alkaa tökkiä? Elokuva
ilman seurattavaa juonta tarjoiltuna komeassa paketissa mikä kuitenkin on
käytössä jo kolmatta kertaa.
Elokuvan toimintaosiot ovat siis pääosin todelista silmänruokaa, mutta jopa
tällä osastolla on onnistuttu ryssimään; Zionin sataman taistelu on
äärimmäisen puuduttavaa katseltavaa. Samalla nähdään taas kerran, että
kaveria ei jätetä ja että yhdessä pystymme kaikkeen. Jepujee.

Moinen rähinä oli odotettavissa. Jouduin kylläkin yllättymään myös tekniseen
puoleen. Paikka paikoin löytyi muutama ontuva leikkaus, joka johti
kokonaisuuden – muutoin ollessa sulava kuin rasvattu mikä tahansa –
löpsähtämiseen. Revolutions alkaa samalla tahdilla millä Reloaded loppui.
Tämä vieraannuttaa katsojaa; elokuva tuntuu yhdeltä pitkältä
harmaankirjavalta massalta.

Näyttelijätyö on myöskin vajonnut huolestuttavan alas. Nyt näyttelijöiden
työ on joko taistella, kuolla, painella nappeja ja vääntää vipuja tai laukoa
ilmeettömänä sekavia vuorosanoja. Keanu Reeves oli vielä Matrixissa suht
jykevä mies paikallaan herra Andersonina, mutta messiaan (vai mikä titteli
nyt olisikaan oikea) osa on jotain aivan; siitä ei pölkkyilyllä selviä.
Morpheus oli ennen niin kiehtova opettajahahmo, mutta nyt hän(kin) on
latistunut pelkäksi statistiksi. Agentti Smith on ainoa henkilö, josta
tuntuu välittävän. Muista en viitsi sanoa.

Päätösosana Matrix Revolutions ei lunasta odotuksia. Liian monta lankaa piti
sitoa yhteen ja liian monta hahmoa piti saattaa jonkinlaiseen loppuunsa.
Matrixin aloittama hypetys loppuu turruttavaan mäiskeeseen, josta ei saa
otetta; ainoa tunne, minkä elokuva saa aikaan on onnellisuuden tunne kun on
päässyt ulos elokuvateatterista. Käveltyäni Helsingin yössä näin kauneutta
paikoissa, mistä en sitä uskonut löytäväni. "Onneksi tämä ei ole Matrixia",
ajattelin.