Nightvisions 2025

Pimenevässä syksyssä on oikeastaan vain kaksi asiaa mitä odottaa. Toinen niistä on joulu, ja toinen tietenkin Nightvisions elokuvafestivaali. Joka vuosi tämän rupeaman jälkeen sitä epäilee omaa mielenterveyttään, kykyä sietää epämukavuutta, ja varsinkin jaksamista. Mutta joka vuosi, kun kalenteri kääntyy marraskuuksi, alkaa armoton odotus ja kihelmöinti siitä mitä kaikkea sitä tuleekaan taas nähtyä pohjoismaiden suurimman genre-elokuva festivaalin tarjoilemana.

Nyt olisi vuorossa siis kymmenes kerta, kun altistan aivoni taas sellaiselle kuvatulvalle, josta toipuminen kestää vuoden ja henkiset arvet täyttävät loppuikäni, mutta tämä kaikki on todellakin sen arvoista, kun keskellä yötä pääsee muiden katsojien kanssa puristamaan Kinopalatsin tuolien käsinojia niin että suuhun menee vuoron perään kofeiinipilleri ja karkki.

Joten hypätään taas tähän villiin kyytiin, sillä edessä oli 7 pitkää elokuvaa, joiden aiheet todellakin heittelivät laidasta laitaan ja mukana menossa tietenkin taistelutoverini Tero joka vammoistaan huolimatta lähti jälleen mukaan. Viimevuosien vieraileva tähti Rami valitettavasti tippui pois, mutta ehkä ensi vuonna saadaan taas kaikki kolme muskettisoturia lauteille.

Roofman

Tälläkin kertaa festivaali lähti käyntiin hieman keveämmällä otteella, ja Roofman elokuva pohjautuukin kevyesti tositapahtumiin (uskokaa tai älkää). Elokuva kertoo tarinan miehestä joka rahapulassaan alkaa ryöstämään McDonald’seja, jotta voisi tarjota perheelleen, ja varsinkin tyttärelleen auvoisemman tulevaisuuden. Entisenä sotilaana Jeffrey Manchester omaakin tiettyjä taitoja ja nokkeluutta, että hänen onnistuu ryöstämään suhteellisen montakin hampurilaispaikkaa ennen kuin onnettomien sattumien kautta jää tietenkin kiinni.

Jeffreytä esittävä Channing Tatum on kyllä harvinaisen hyvässä lyönnissä, ja rehellisyyden nimissä en tiennyt, että hän edes näyttelee kovin paljoa elokuvissa enää, mutta onneksi olin väärässä. Toki kaikki muistamme hänet vain Magic Mikesta ja G.I Joe:sta mutta miehestä löytyy tässä elokuvassa aivan uusia puolia, ja hänestä ei voi olla pitämättä. Vastinparinaan nähdään jo myös mittavan uran tehnyt Kirsten Dunst, jonka rooli onnettomana yksinhuoltajana osuu todella maaliinsa. Mukana heiluu myös lelukaupan mulkkuna omistajana Peter Dinklage. Tämä on sellainen hyvän mielen elokuva, jossa on omat draamalliset hetkensä, ja tarinan eräänlainen hullunkurisuus tekee tästä ehdottomasti Nightvisioniin sopivan pätkän, mutta kaikesta hyvyydestä huolimatta tarina jää keskinkertaiseksi.

Keep Quiet

Illan toisessa elokuvassa päästäänkin sitten ihan toisenlaisiin vesiin, sillä eteemme ryöpsähtää Amerikan alkuperäiskansojen mailla pyörivä jännityselokuva, joka kutittelee synkkyyden syövereitä. Ohjaaja Vincent Grashaw on itse saapunut paikalle, ja kun puhe tulee elokuvan atmosfääristä, niin tietynlainen pohjoismainen synkkyys kyllä paistaa läpi.

Pääosissa nähdään itse Lou Diamond Philips joka suuri yleisö muistaa ehkä Young Guns elokuvasta, mutta mieshän on näytellyt intiaania jo varmaan yli 100 elokuvassa, joten naama on tuttu. Philips esittää reservaattipoliisia Teddyä, joka on nähnyt urallaan jo kaiken mahdollisen, ja mies onkin jonkinlainen yhteisön henkinen valvoja, joka yrittää pitää tilanteet hallinnassa ja jonkinlaisessa status quo’ssa. Hän saa rinnalleen nuoren naispoliisin Sandran, jota esittää täysin tuntematon Dana Namerode, mutta nainen tekee kyllä loistavan suorituksen naivina kokelaana. Keep Quiet on sellainen Wind River tyyppinen melankolinen poliisi jännäri, jonka vahvuus tulee natiiveista näyttelijöistä ja hyvin maanläheisestä kuvauksesta. Sen oma yksinkertaisuus elämän realiteeteista intiaani jengeissä on koskettavaa, mutta raadollista. Harmittavasti elokuva ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, vaan sama tarina kostosta, perheestä ja yhteisöstä. PS. Terminator3:sta tuttu Nick Stahl tekee tässä sopivan limaisen roolin paikallisena poliisina.

Good Boy

Sitten edessä onkin illan kolmas ja odotetuin elokuva Good Boy. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Ben Leonberg on saanut nerokkaan ajatuksen varmaan metsässä koiralenkillä, että mitäpä jos tehtäisiin kauhuelokuva koiran katsantokannasta. Tästä ajatuksesta sitten on jalostunut vuoden, ja ehkäpä koko Nightvisions historian paras, mutta samalla kauhein elokuva. Se on niin piinaava, että miettii kaksi kertaa illalla uskaltaako koiran kanssa lähteä lenkille. Se on jokaisen koiranomistajan pahin painajainen, mutta samalla se on jotain aivan mahtavaa ja oivaltavaa.

Pitkään on ajateltu, että koirat aistivat niin paljon enemmän kuin me ihmiset ympäröivästä maailmasta.  Ja tämä varmasti pitää paikkansakin. Elokuva pääosissa nähdään siis Indy, novascotiannoutaja jonka uskollisuus hänen isäntäänsä Todd:ia kohtaan menee kaiken järjen ohi, mutta samalla on niin samaistuttava meille koiran omistajille. Todd on sairas, ja elokuva alkaakin hänen jouduttuansa sairaalaan. Sieltä päästyään, hän suuntaa isoisänsä vanhalle mökille, joka suorastaan uhkuu piinaavan talon syndroomaa, ja voi pojat mihin mankeliin katsoja tämän jälkeen joutuu. Indy vaistoaa, että talossa on jotain pielessä, ja pian hän huomaa, että oma isäntäkään ei voi hyvin. Talon jokainen nurkka ja pimeä kulma tarjoaa piinaavaa jännitystä, kun Indy tuijottaa tyhjyyteen. Katsoja suorastaan aistii saman kuin Indy. Ohjaaja ei tästä eteenpäin päästä katsojaa hetkeksikään rauhaan, vaan vyöryttää hiljalleen kummia asioita katsojan eteen, ja pelottelu kohtaukset muuttuvat vain pahemmiksi. Kuolema on koko ajan läsnä, ja elokuvan jännittävyys säilyy loppuun saakka. Teatterista lähtiessä on vaikea niellä. Olo on kauhea, mutta samalla sitä arvostaa tällaista, että katsojaa oikeasti haastetaan. Toteutus on niin nerokas, että ei voi kuin hattua nostaa. En halua nähdä tätä enää ikinä, mutta samalla olen kiitollinen, että näin tämän.

Bone Lake

Tämän vuoden Nightvisionin teemana tuntui olevan joko eläimet tai erotiikka. Tällä kertaa pääsemme jälkimmäisen kyytiin, ja illan neljäs kokopitkä on kuin sairas kieroutunut temppareiden jakso, jossa viettelyksellä on ihan toisenlaiset seuraukset.

Sage (Maddie Hasson) ja Diego (Marco Pigossi) saapuvat hulppeaan vuokrakämppään viettämään lomapäiviä, ja samalla ehkäpä vahvistamaan omaa parisuhdettaan. Mutta kaikki tämä menee uusiksi, kun tupla bookattu kartano saa toisenkin pariskunnan, kun Cin (Andra Nechita) ja Will (Alex Rose) tupsahtavat myös paikalle, ja tästä alkaakin varsinainen kissa ja hiiri leikki näiden kahden pariskunnan välissä.

Lataus suorastaan tihkuu katsojien syliin, ja jälkimmäisen pariskunnan outoudet alkavat epäilyttämään Sagea ja Diegoa. Pikkuhiljaa totuus alkaa paljastua, miksi järveä kutsutaan Bone Lakeksi, ja voi pojat, kun loppushow alkaa niin kondomi on vähäisin suojaus mitä nämä kaverit tarvitsevat.

Hakkujen, kirveiden ja moottorisahojen riemusaatossa loppua kohti huipentuva elokuva menee jo hyvien makujen tuolle puolen, ja jotenkin päälle liimattu gore alkaa jo vähän ärsyttämään. Alun piinaava tunnelma vaihtuu slasheriin ja samalla jännitys uppoaa sinne järven pohjaan.

Redux Redux

Illan viidennessä elokuvassa päästään vihdoin kovan scifin maailmaan, kun Redux Redux johdattaa katsojan multiversumien ihmeelliseen maailmaan. Tästä aiheesta Marvel on jo repinyt useita tarinoita, mutta nyt mennäänkin hieman erilaisella twistillä, kun elokuvan pääosaa Ireneä esittävä Michaela McManus on päättänyt tappaa yhden miehen tuhannessa ja yhdessä eri universumissa, koska hänen omassa maailmassaan tämä mies tappoi hänen tyttärensä.

Motiivi tappamiselle on siis ihan validi, mutta kun Irene on tappanut murhaajan jo satoja kertoja, niin luulisi tämän jo riittävän kostoksi. Tästä päästäänkin elokuvan heikkoon kohtaan, eli siihen että päähenkilön toiminta pitäisi olla jotenkin hyväksyttävää. Sekä siihen että universumista toiseen hyppivää konetta käytettäisiin ehkä johonkin järkevämpäänkin tarkoitukseen.

Elokuva saa vielä lisätwistin, kun yhdestä maailmasta mukaan tarttuu nuori tyttö Mia, joka myös haluaa päästä maistamaan kostoa. Elokuva näyttää budjettiaan paremmalta, mutta pitää sisällään aivan liikaa ärsyttäviä hahmoja ja päättömiä kohtauksia. Toki elokuvalla on hetkensä, ja ajoittain jännitys on kohdillaan, mutta jokin tässä elokuvassa tuntuu hölmöltä. Tyypillinen pienen budjetin scifi, jonka katsoo läpi helposti, mutta jättää pienen kirpeän maun kitalakeen.

Flush

Elokuvamaratonin lähentyessä loppuaan, pääsemme ehkä yhteen kummallisimmista ja ällöttävimmistä elokuvista mitä on pitkään aikaan nähty. Juonesta ei tiedetty muuta kuin että mies jää jumiin vessanpönttöön. Siitä on kuitenkin ohjaaja Grégory Morin repinyt lähes 70 minuutin verran juonta, ja se on kyllä jo ihme.

Elokuvan päähenkilönä toimii hieman huumeisiin perso Luc (Jonathan Lambert) jonka matka yöklubin vessassa päättyy siihen että paikan omistaja paiskoo miehen pään läpi lattiassa olevasta pöntön reijästä. Mies jää kaulastaan jumiin ja elokuvan punaisena lankana nähdään miehen epätoivoinen taistelu päästä irti. Siinä nähdään vitsit puhelimen puheentunnistuksesta, kuin rotista viemäreissä sekä kaikesta mitä yökerhojen vessoissa voi tapahtua. Yllättävän paljon huumoria on tähän saatu mukaan, ja elokuva ei tuntunut yhtään pitkäveteiseltä. Ällöttävyyskerroin oli tapissa ja lopussa katsoja kuin Luc pääsevät huokaisemaan jonkinlaiseta päätöksestä. Tämän jälkeen en ikinä mene Ranskassa yöklubin vessaan.

Adorable Humans

Illan viimeinen elokuva tarjosikin sitten vielä tanskalaista kauhua sellaisella twistillä, että meinasi mennä kalsarit jo toistamiseen vaihtoon. H.C Andersen on tehnyt kymmeniä satuja lapsille, joista Disney on tehnyt omat versionsa. Sieltä löytyy niin rumat ankanpoikaset, pieni merenneito kuin Lumikuningatar. Mutta toisin kuin suuri yleisö ajattelee, niin miehen tarinat eivät itseasiassa, eivätkä läheskään kaikki, ole ihan lapsiyleisölle sopivaa.

Adorable Humans esittelee neljä erilaista tarinaa H.C.Andersenilta joissa ohjaajina toimivat Anders Jon, Kasper Juhl, Michael Kunov ja Michael Panduro. Itse tarinoina nähdään taasen Kuollut mies, Äidin tarina, Lumikuningatar sekä Hammassärkytäti. Ja voi pojat kuinka nämä tarinat saavat aivan uudet käänteet näissä versioissa.

Kuollut mies tarjoaa nuoren mieshoitajan tarinan, kun hänen hoidettava vanhus ei olekaan miltä aluksi näyttää, ja kun tähän sotketaan kohtalokas nainen, niin paranoia ja katoava mielenterveys nousevat päällimäisiksi teemoiksi.

Äidin tarina on taas todella häiriintynyt kertomus siitä kuinka massaonnettomuudesta selvinnyt poika syyllisyys tuskissaan nääntyy hengiltä, ja kuinka välinpitämättömän äidin huoli ajaa pojan mahdottomaan ahdinkoon. Todella häiritsevä elokuva.

Lumikuningatar taasen on todella kummallinen väännös alkuperäisen tarinan peilistä mistä ihmiset näkevät heidän todellisen luonteensa. Tähän kun sotketaan todella sairas eroottinen lataus ja hirviö joka hamuaa peiliä, niin visvainen loppu todella pistää pään sekaisin.

Hammassärkytäti päättää tämän elokuvan, ja sitoo hienosti kaikki neljä elokuvaa yhteen. Samalla se aiheuttaa “jump scare” kohtauksia nurkista hiipivästä “tädistä” että varmasti pesee hampaansa illalla. Tarinan punaisena lankana toimii kuitenkin luomisen tuska, ja keinot millä siitä päästään eroon. Tämän jälkeen en koskaan enään katso Andersenin satuja samalla tavalla… ja tähän elokuvaan oli hyvä päättää tämän vuoden NV-elokuva putki.