Killing Them Softly

Kun elokuvan loppumetreillä Brad Pittin hahmo, Jackie, toteaa seuraavan lauseen:

“America is not a country it’s a business”

alkaa katsojaakin mietityttämään. “Katsoinko normaalin rikoselokuvan, jossa epäonniset pikkurikolliset yrittävät tienata jättipottia vai katsoinko elokuvan, jossa oli jotain syvempääkin, lähinnä poliittista, sisältöä?”. Tämä ajatus tulee väistämättä mieleen Andrew Dominikin kolmannesta ohjauksesta, Killing Them Softlysta. Elokuva kun sisältää rikollisten elementtien lisäksi paljon vaalipuheita ja poliitikkojen propagandaa taustalla, että elokuvasta on pakko ajatella muutakin kuin pelkkää mafiamaista toimintaa. Samalla alkaa väistämättä yhdistelemään eri roolihahmoja poliittisiin yhteyksiin ymmärtäen silti vain liian vähän yhdistellääkseen pisteet.

Joka tapauksessa ja väistämättä päädyn siihen, ettei Dominikin elokuvassa ole mitään sen kummempaa sisältöä: kenties vain onttoa ja näkymätöntä kritiikkiä Yhdysvaltain yhteiskunnasta, joka ei välttämättä avaudu perus-eurooppalaiselle tavikselle. Toisin sanoen Killing Them Softly tarjoaa katsojalle puitteet syventyä elokuvan ajatusmaailmaan, mutta jättää silti katsojan ilman todellista kosketuspintaa. Aiheet ja hahmot ovat aivan liian moniulotteisia ja monimutkaisia, jotta heidät kykenisi yhdistämään yhtään mihinkään.

Jos puhutaan elokuvasta niin Killing Them Softly tarjoaa puitteet suhteellisen normaalille rikoselokuvalle, jossa kaksi pikkurikollista (näyttelijöinä Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn) päättävät tehdä ison keikan organisoidun rikollisuuden kujille. “Varman nakin” keikka vaihtuu kuitenkin pienessä hetkessä ongelmalliseksi, kun he saavat kintereilleen Brad Pittin näyttelemän palkkamurhaajan, Jackien. Seuraa välienselvittely, joka ei todellakaan ole mitään toimintaelokuvista tuttua rynkytystä, vaan pikemminkin rauhallinen väkivallan uhan painostama kavalkadi, jossa voittajina ovat siitä selviytyvät. Samalla kun väkivaltaa ripotellaan ympäriinsä, tarjoaa elokuva, kuten todettua, poliittisen näkökulman koko touhuun, joka ei kyllä tavalliselle eurooppalaiselle katsojalle tule varmasti ikinä avautumaan.

On vaikea päättää, että mitä tämä taide-elokuvan ja mainstream-elokuvan väliin jäävä “semitaide-elokuva” haluaa kertoa. Sen tiedän, että se kertoo tarinaa näyttelijöidensä kautta, jotka kieltämättä onnistuvat rooleissaan suhteellisen hyvin. Brad Pitt on autenttisen ja uniikin oloinen ilmestys, Scoot McNairy sopivan hermoheikko ja Ben Mendelsohn sopivan ongelmallinen hyypiö ja hauska. Kun mukaan mahtuu alkoholistiksi leimautuva James Gandolfini, autossa istuva ja absoluuttisesti mitään päättämätön Richard Jenkins, sekä jotenkin päivästä toiseen hengissä sinnittelevä Ray Liotta, on ohjaaja Dominikin käsissä todellinen tähtikaarti, josta mies ottaa käsikirjoittamassaan tarinassaan hyvin paljon irti.

Killing Them Softly on elokuva, jossa on paljon hyvää ja vain vähän huonoa. Se on selkeästi taidepuolelle kallellaan oleva elokuva, mutta kuten moni muukin taide-elokuva, se kaatuu liian syvälliseen katsojan puhutteluun. Jotta katsoja kykenisi ymmärtämään enemmän elokuvan tarkoitusperistä, on hänen katsottava ehdottomasti elokuva uusiksi uudenlaisin silmin. Nyt kun elokuvaa lähtee katsomaan “vain” rikoselokuvana, menettää samalla elokuvan todellisen luonteen ja tarkoituksen, josta ei saa missään vaiheessa kokonaan kiinni. Ehkä se vain tässä tapauksessa johtuu katsojasta ja kesän kuumuudesta… Mene ja tiedä.