Deuce Bigalow – kymmenen dollarin gigolo

Rob Schneider on siitä kummallinen tapaus, että mies näyttelee usein, ellei aina, komediallisissa rooleissa ja on hyvin usein myös osallistunut roolittamansa elokuvan käsikirjoitukseen. Siinä mielessä Deuce Bigalown ensimmäinen osa, vuonna 1999 valmistunut Deuce Bigalow -kymmenen dollarin gigolo (Deuce Bigalow: Male Gigolo) ei ole mikään outo tapaus, mutta kyllä siitäkin muutaman hyväksyttävän hymähdyksen saa aikaan, jos niin haluaa. Tämä on tavallaan hyvä, sillä Deu… Rob Schneiderista on minun silmissäni muodostunut enemmän kuin yhden roolin mies, mutta silti tästä elokuvasta pystyy omalla tavalla nauttimaan varsinkin kun ohjaaja (never heard Mike Mitchell) on antanut Schneiderille tilaa tehdä pilaa vähän jokaisesta mahdollisesta asiasta. Niinpä Deuce Bigalow on pullollaan väärännäköisiä ihmisiä, paljon takapuolen ronkkimista ja kaiken tämän lisäksi elokuva on täynnä karrikoituja ihmisiä, joille tietysti käy mahdollisimman “hassusti”.

Deuce Bigalown juoni ei välttämättä päätä huimaa: Schneider näyttelee elokuvassa pahasti nyrjähtänyttä luuseria, jonka suuria aiheita elämässä ovat kalat ja eläinkaupan myyjän nännit. Loppu onkin pelkkää kohellusta, kun Deuce joutuu tahtomattaan gigolon (Oded Fehr) asunnon vahtijaksi ja tulee rikkoneeksi kalliin akvaarion. Tuloksena on Eddie Griffinin näyttelemän TJ:n väliintulo ja niinpä Deuce joutuu aloittamaan uran gigolona, jonka asiakkaiksi leimautuvat muun muassa tajuttoman lihava nainen, tajuttoman pitkä nainen ja nainen, joka pyörtyilee koko ajan. Ja jotta komediaan saataisiin romanttisia käänteitä, on mukana myös Arija Bareikisin näyttelemä Kate, johon Deuce tietenkin ihastuu korviaan myöten.

Jos elokuvan pieruhuumorista, kohelluksesta ja sähellyksestä jotenkin selviää, niin Deuce Bigalow on ihan katsottava komedia. Se ei yritä olla mitään, vaan puhaltaa eteenpäin vanhojen vitsien ja mustan huumorin voimalla välillä jopa pirteästi. Schneiderissa on kiistämättä koomikon vikaa, eikä Griffinin altaassa syömisille voi olla kuin nauramatta. Kun mukaan vielä valahtaa William Forsythen agressiivinen poliisi, on Mitchellin elokuvassa kiistämättä hyviä hetkiä. Toisaalta elokuvassa on myös samalla kiistattomasti huonoja hetkiä, mutta onneksi elokuvan lyhyt kesto kompensoi pahimmat suvantokohdat. Käsissä on kuitenkin -kuten sanottua- ihan oikeasti katsottava elokuva.