Burn After Reading

Matkalla elokuvakerronnan kiehtovaan maailmaan Coenit ovat aina olleet minulle luotettavia oppi-isiä. Sen lisäksi, että he ovat lahjakkaita kirjoittajia, he ovat myös hauskoja tavalla, jolla vain täysin omassa maailmassaan elävät nerot voivat olla. Kaiken sen huolella rakennetun hulluuden heijastaminen valkokankaalle olisi kenelle tahansa muulle epäkiitollinen tehtävä (Raimi yritti kerran, aikana, jolloin hänellä oli vielä vapaata tahtoa, mutta epäonnistui kuitenkin).

Burn After Reading tulee pahaan jamaan, heti veljesten ensimmäisen täysin vakavan sovituksen jälkeen. Oscarit haalinut No Country for Old Men on hieno elokuva, mutta edustaa täysin eri linjaa veljesten kevyemmän tuotannon kanssa. Ja sitä BAR ehdottomasti on: paluu genreille ilkkumiseen ja katsojan hämmentämiseen, maustettuna Big Lebowskin päämäärättömällä narratiivilla ja huumorilla, joka aukeaa jos on auetakseen.

Kun kaksi fitness-keskuksen työntekijää, kauneusleikkauksesta haaveileva Linda (Frances McDormand) ja rehellisesti kujalla kaikesta oleva Chad (Brad Pitt) löytävät cd-levyn, jolla on ilmeisesti CIA:n salaista tietoa, yhden jos toisenkin elämä muuttuu mielenkiintoiseksi. Varsinkin, kun levy pitää sisällään vain juuri työttömäksi jääneen alemman portaan kirjanpitäjän, Osbourne Coxin (John Malkovich), elämänkerran, siis mèmoiren. Mukaan ovat sotkeutuneet vielä työmatkalla olevalle vaimolleen jotain salaperäistä kellarissa väkertävä naistenmies Harry (George Clooney) ja Osbournen kalsea vaimo (Tilda Swinton). Ja sitten tulee vaaroja, täysin suotta. Nopeasti käsistä ryöstäytyvää tilannetta seuraa päähenkilöiden ja katsojien välimaastossa vielä pari CIA:n virkamiestä (J.K. Simmons ja David Rasche, siis Sledge Hammer!), vaikkei heitä oikeastaan kiinnostaisikaan.

Coenien päätarkoitus on jälleen vedättää tasaisesti jokaista osapuolta ja nauraa kaavoihin kangistuneelle kerronnalle. Pilkan kohteena ovat nyt agenttijännärit, joiden jokainen piirre käännetään väärinpäin: panokset ovat mitättömät, joten millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Kaikki ovat idiootteja ja mikään ei ole älykästä, sanaleikkinä englannin kielen termille ”intelligence”. Muutamat toimintakohtaukset kerrotaan muttei näytetä, koska juuri ne ovat aina tämän tyyppisissä elokuvissa kliimakseja. Kuvitelkaa Hitchcockin North by Northwest ilman Mount Rushmorea. Tästä kaikesta huolimatta hahmot kuvittelevat kuitenkin olevansa vakoiluelokuvan sisällä. Siinä on huumorin terävin kärki.

Vaikkei läppätykitys nouse Lebowskin legendaarisiin mittakaavoihin mitenkään, BAR on selvästi hauskempi kuin suurin osa teatterilevityksessä viime vuosina olleista komedioista. Parhaimmasta annista vastaavat erityisesti hetki hetkeltä maanisemmaksi käyvä Malkovich ja Pitt, joka jaksaa ilahduttaa jatkuvasti laajalla skaalallaan. McDormandista ei ole oikein komedienneksi, muttei hän sitä varten mukana olekaan.

Kaikesta huolimatta pieni epävarmuuden peikko kuiskii jotain toiseen korvaan. Piikittelyn kohde on uusi, jälki on perinteisen laadukasta, älykästä viihdettä ei ole ikinä tarpeeksi, mutta… tämä rakenne alkaa kulumaan käytössä. Ethan ja Joel, sanokaa, että teillä on vielä ideoita kupolissa ja ässiä hihat täynnä?