Gladiator Cop

Hyvät naiset ja herrat! Saanko esitellä Gladiator Copin, 1990-luvun ehkä yhden huonommista toimintaelokuvista, mitä on koskaan tehty!

Työkaveri osti kyseisen elokuvan kahdella eurolla Prisman alekorista, mutta näin jälkiviisaana on helppo sanoa, että elokuvan hinnassa oli ylivoimaisesti kaksi euroa liikaa, sillä näin huonosta elokuvasta ei kannata maksaa yhtään senttiä saatika kahta euroa. Tässä tökerösti jälkiäänitetyssä elokuvassa tai oikeastaan elokuvan tekeleessä ei ole ainuttakaan hyvää asiaa, joka ilahduttaisi katsojaansa missään mielessä. Lorenzo Lamasin toilailuja ja ennenkaikkea eräänlaisena pahiksena toimivan Christopher Lee Clementsin miekkailua suu auki seuraava katsoja varmastikin miettii uudestaan, että olisiko käyttänyt puolitoista tuntia elämästään tämänkaltaisen hömppäsonnan katsomiseen vaiko viettänyt laatuaikaa vaikkapa Nukkumatin kanssa.

Gladiator Cop onkin näkemistäni elokuvista miltei ainoa elokuva, jonka juonta (jos sellaista nyt elokuvassa edes on) on erittäin vaikea seurata. Elokuva hyppiikin irrallisesta kohtauksesta toiseen luultavasti siitä syystä, että elokuva on jonkinlainen vittuilu-mielessä tehty coveri pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toisesta toimintasonnasta nimeltä The Swordsman. Gladiator Copissa juoni kuitenkin soljuu vuosituhansien välissä sillä Lamas näyttelee uudelleensyntynyttä Aleksanteri Suurta, joka toimii nykyajassa poliisina ja ilmeisesti myös hiusmallina, sillä Lamasin pitkiä ja tuuheita hiuksia voitaisiin helposti pitää shampoomainoksessa. Koko roska sitten kääriytyy Aleksanterin miekan ympärille vähän kuin Frodo huopaansa haltialeipä suussaan. Katsoja saakin seurata sellaista tonttuilua, että pitkän päänsäryn ja vitutuksen jälkeen tajuaa katsoneensa uskomattoman huonoa paskaa, jossa verhoihin, nahkamaskeihin ja kalukukkaroihin pukeutuneet lihavat tai lihaksikkaat miehet ovat tappaneet toisiaan gladiaattorikehässä.

Näyttelijätkin ovat elokuvassa lähes uskomattoman huonoja: Lamasista nyt voi suoraan sanoa, että mies ei ole näyttelijä, ja Clements:kin on näyttelijänä lähinnä Tony Halmeen tasolla, ellei jopa mene sen alle. Hihattomaan bodauspaitaan pukeutuva Clements onkin lähes näyttelijän irvikuva ja mukana valkoista partaansa silittelevä George Touliator on “pääpahiksena” kertakaikkiaan täysin väärä mies mihin tahansa osaan. Muuten elokuvassa sitten nähdäänkin mahdollisimman oudoissa ja vähissä vaatteissa esiintyviä ihmisiä, sekä tietenkin paljon erikoisia aseita aina viuhkasta suunnattomaan sapeliin saakka.

Gladiator Cop herättää minussa äärimmäisen negatiivisia tunteita, joista on vaikeaa päästä eroon edes näin jälkikäteen, sillä Nick Rotundon ohjaama elokuva on lievästi sanottuna suoraan suklaajunasta tullut ämpärillinen sitä itseään. Elokuva sattuu kuitenkin niin, että Lamasin päämäärätöntä ja ylitsevedettyä uneksintaa on vaikea seurata ja myötähäpeän tunteeseen on jo vaikea vastata muulla tavalla kuin sulkemalla dvd-soitin. Mieleenpainuvat kohtaukset, kuten Clementsin ja tuntemattomaksi jääneen, lihaksiaan sängyssä pullistelevan, naisen sänkykohtaus, aiheuttavat vielä päivienkin päästä oudon olon. En ole kuitenkaan koskaan jättänyt elokuvaa kesken, enkä jättänyt nytkään, vaikka minun olisi yksinkertaisesti pitänyt tehdä se jo mielenterveydellisistä syistä. Rotundo kun tarjoaa katsojalle pahaa mieltä paskoilla näyttelijöillä ja tarinattomalla otteellaan onnistuu tappamaan elokuvasta kaikki ne elementit, joilla elokuvasta tehdään viihdyttävämpi. Vältelkääkin tätä elokuvaa aivan kuin henkenne riippuisi siitä… Nolla tähteä tämänkaltaiselle perseilylle.