Wolf Creek

Osataan sitä näköjään Australiassakin. Greg Mcleanin ohjaama, tositapahtumiin perustuva, kauhuelokuva, Wolf Creek, on harvinaisen ahdistavaa katseltavaa. Kolmen nuoren ihmisen roadtrip Australian halki Wolf Creekiin päättyen on rakennettu kontrastisesti kaksijakoiseksi tarinaksi, jossa katsoja luulee ainakin hetken nuorien pääsevän karkuun mielipuoliselta sarjamurhaajalta. Kuten odottaa saattaa, niin toisin käy ja iloinen matka päättyy verisiin kyyneliin jossain Australian takamailla. Samoin päättyy elokuva, joka osoittautuu pitkästä aikaa väkeväksi, jopa psyykkisesti toimivaksi, kauhuksi. Mcleanin kauhuelokuva onkin hyvää vaihtelua ainaisille Hollywoodin massamurhille, jossa ovela murhaaja jallittaa satunnaisia teinejä.

Wolf Creekissä on hienoinen ripaus dokumenttimaisuutta, joka tekee elokuvasta helpommin lähestyttävän kokonaisuuden. Kokonaiskuvaa auttavat myös tuntemattomat näyttelijät, joiden rooliin on yllättävän helppo samaistua. Pelottavan tavallisilta nuorilta vaikuttavat ihmiset joutuvatkin melkoiseen tilanteeseen, josta ulospääsy näyttää äärimmäisen vaikealta, kun John Jarrattin näyttelemä Mick ilmestyy näköpiiriin. Tuikitavalliselta aussi-juntilta vaikuttava ja hassusti naurava mies paljastuukin viiden tähden sekopääksi. Cassandra Magrathin näyttelemän Lizin ja Kestie Morassin näyttelemän Kristyn elämä onkin hauraalla pohjalla, kun taas Nathan Phillipsin näyttelemälle Benille jää elokuvan loppupuolella ruutuaikaa vähemmän puoleisesti. Elokuva onkin alkumatkalta pelkkää pahaenteistä katsojan valmistelemista tulevaan kauhuun rennon meiningin ja hauskanpidon näyttämisen avulla, kun taas loppupuolella nähdään lähinnä kahden naisen turhauttavalta tuntuvaa taistelua Mickiä vastaan, jossa varsinkin Magrath onnistuu näyttelemään upeasti.

Wolf Creek on mainio kauhuelokuva, sillä Mclean on kyennyt luomaan elokuvasta helposti lähestyttävän pätkän. “Tuohan voi ehkä tapahtua minullekin”-ajatukset nostavat elokuvan uskottavuutta siinä missä myös satunnainen käsikameran käyttö luo elokuvasta aavistuksen todenmukaisemman tuntuisen tapauksen. Samaa kikkaa käytettiin aikoinaan Blair Witch Project:ssakin, mutta Wolf Creekissa käsivaran käyttö ei silti ole mennyt ihan niin pitkälle, sillä Mclean pitää käsivaran onnistuneesti hyvän maun rajoissa. Elokuvassa viehättää myös tilanteeseen sopiva, pelkistetty, musiikki, joka luo pahaenteistä tunnelmaa koko elokuvan ajan. Kun musiikin, hyvän kuvauksen, osuvien näyttelijöiden ja tositapahtumiin perustuvan tarinan yhdistää, on vain todettava, että Wolf Creekissä on eittämättä voimaa kohtalaisen hyväksi ja ennen kaikkea ahdistavaksi kauhuelokuvaksi, jonka “tavallisuus” ja piinaava tunnelma saa katsojan oikeasti suoristamaan sohvalla selkäänsä.