Jospa se vain olisi totta

Minusta tuntuu, että jokaisen itseään kunnioittavan Hollywood-näyttelijättären on joskus tehtävä yksitoikkoinen, pirteä ja samalla pinkin raikas rooli rakkauskomediassa, jonka ainoa tehtävä on aiheuttaa huokauksia naiskatsojien sydämissä. Tällä kertaa tämä kyseenalainen, mutta toki välttämätön kunnia, lankesi Reese Witherspoonille, hiljattain Oscarillakin palkitulle näyttelijättärelle, jonka uralta ei kovin montaa hyvää elokuvaa löydy. No, löytyyhän toki tältäkin mammalta meriiteistä sellaiset elokuvat kuin Vaalit ja Julmia aikeita, mutta kovin häppöisiksi Witherspoonin meriitit jäävät. Ehkä kyse on vain antipatioistani, ehkä osin totuudesta; mielipiteitä on tietenkin monia.

Jospa se vain olisi totta -elokuvan (Just Like Heaven) synopsis on tylpistettynä puhdasta rakkauskomediaa. Se sijoittuu kevyesti samaan genreen mm. Kate & Leopoldin ja Minä ja prinssi -elokuvan kanssa, jossa kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä kohtaavat ja joiden omat ongelmat mätsäävät yhteen romanttisella tavalla. Tällä kertaa kahden ihmisen yhteentörmäys tapahtuu San Franciscolaisessa asunnossa, jossa Witherspoonin näyttelemä henki (kyllä, henki) kohtaa täydellistä asuntoa etsivän maisema-arkkitehdin, Davidin, jota monista elokuvista tuttu Mark Ruffalo näyttelee väsyneen oloisilla silmillään. Seurauksena on luonnollinen kavahdus, ongelman selvittely sekä lähempi tutustuminen, jossa nesteen vaihdot jäävät tällä kertaa yliluonnollisista syistä tekemättä. Mitään ei jätetä epäselväksi ja katsojan ei tarvitse elokuvalle uhrata aivosolun puolikastakaan: onhan pelin henki jo selvä jo DVD:n etukannesta lähtien.

Jos Just Like Heavenista jotain hyvää lähdetään hakemaan, niin Mark Watersin 6. elokuva on edellisiin Perjantai on pahin ja Mean Girlsiin verrattuna romanttinen sekä rauhallinen ja siitä puuttuu täysin kaikenlainen sähäkkyys ja hosuminen. Onkin selvää, että Waters on siirtynyt teinien viihdyttämisestä teinien ja vähän vanhempien rauhoittamiseen. Silti, tason nousua ei ole Watersin ohjauksessa näkyvissä. Oikeastaan verkkaisesti etenevä elokuva on niin siirappista suossa kahlaamista, ettei tälläisten perinteisten ongelmien kanssa jaksaisi enää sohvan kautta tarpoa. Kyseessä on kuitenkin tyypillinen rakkauselokuva vain eri näyttelijöillä, jotka muutenkin ovat kiinni stereotyyppisissä rooleissaan: Witherspoon päällepäsmärinä ja Ruffalo murtuneen näköisenä hissukkana, joka löytää itsensä. Joo, kiitos ei tällä kertaa.