Miami Vice

Viime vuosien parhaimman jännityselokuvan, Collateralin, jälkeen ovat odotukset Michael Mannin kohdalla tavattoman korkeat. Ohjaajan viime vuosikymmenen aikana tekemistä elokuvista ovat kaksi moderneja klassikkoja. Eikä myös käsikirjoittajana toimiva Mann ole näyttänyt pystyvänsä tekemään mitään väärin elokuvaurallaan. Miksi siis 80-luvun samannimiseen sarjaan pohjautuva Miami Vice on niin suuri pettymys?

Kun kolmen agentin kuolema ajaa kaksi korkean profiilin peitetöissä työskentelevää agenttia, Rico Tubbsin ja Sonny Crockettin, kolumbialaisen huumekartellin jäljille, alkavat vähitellen hyvän ja pahan rajat hämärtyä miesten silmissä. Kauniit naiset ja hengenvaaralliset tilanteet ajavat miehet kujanjuoksuun josta ei moni selviä puhtaana ulos.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan voisi vannoa että kyseessä on Heatin ja Collateralin kaltainen urbaani, kiivastahtinen ja mestarin elkein rakennettu kokonaisuus. Ilman alkutekstejä käyntiin räjähtävä Vice on parhaimmillaan tulvillaan Mannille ominaista kuvakerrontaa ja ääntä, joka täyttää teatterin ja valloittaa katsojan täysin siihen hetkeen ja tilanteeseen. Ensimmäinen kohtaus on myös elokuvan paras. Neonvaloihin peitelty disko, joiden kuvaamisessa Mann on ollut parhaimmillaan, muistuttaa Collateralin huikeinta kohtausta. Sonnyn ja Ricon työ tehdään elein ja katsein selväksi, puhetta ei tarvita. Mann rakentaa tilanteen tiiviitä kamerakulmia, menevää musiikkia ja ytimekkäitä hetkiä käyttäen. Elokuva puskee eteenpäin luotijunan lailla, nauliten katsojan penkkiin tykinkuulan tavoin iskevällä väkivallalla sekä epä-hollywoodmaisella tyylillään. Vasta sitten kun päähenkilöt pääsevät keikalleen, menettää elokuva nopeasti puhtinsa.

Urbaaneista miljöistä poistuttuaan alkaa Miami Vice kuitenkin hapuilla pahemman kerran. Tarinasta tulee yhdentekevä ja hahmojen välinen vuorovaikutus katoaa tyystin. Gong Li takertelee tahattoman koomisten repliikkiensä kanssa, eivätkä hänen ja Colin Farrelin kemiat kohtaa kertaakaan. Jamie Foxx on myös hukassa muka-coolin roolinsa sisällä. Kolumbialaiset kartellin jäsenet ovat myös hyvin epätyypillistä Mannia: stereotyyppejä. Elokuvan edetessä jokainen laukoo suustaan toinen toistaan typerimpiä ja kornimpia repliikkejä. Yksi jopa esittelee itsensä nimellä "hullu porsas" ja odottaa että tämä muka pelottaisi katsojia. Mannille ominainen dialogi loistaa poissaolollaan.

Yli kaksituntinen Vice on myös aivan liian pitkä. Elokuvan koko keskiosa on turhaa tyhjäkäyntiä joka ei kulje mihinkään. Nopeita veneitä ja viileää matkaamista riittää, mutta hahmojen latteus ja tarinan mitäänsanomaton kuljetus puuduttaa. Elokuvan kuitenkin jaksaa loppuun asti Farrelin ja Foxxin ansiosta. Myös kuvaus ansaitsee mainintansa. High-definition kameroihin siirtynyt Mann kuvaa Vicea kuin dokumenttia. Keskittyen lähikuviin ja käsivaraan. Kokonaisuudesta onneksi saa selvän, eikä kertaakaan tunnu siltä että kuvaustyyli olisi halpaa kikkailua. Kerrankin tyyli toimii elokuvan eduksi.

Koe-esitysten perusteella Mann leikkasi Vicen kestoa melkein kolmituntisesta tuotoksesta nykymuotoonsa. Herää kysymys, kuinka paljon juonikuvioita hän samalla poisti. Koska tälläisenään, on Vice tyyliä tarinan kustannuksella. Komeita kamera-ajoja, autoja ja naisia, mutta sitäkin vähemmän juonta. Mikä tietysti toimii tavallisessa kesäelokuvassa. Michael Mannin elokuvassa se tuntuu vieraalta ja ikävältä pettymykseltä.