Zorron naamio

Zorron naamio on huumorilla maustettu elokuva, jossa legendaarinen Zorro ottaa jälleen kerran mittaa pahasta jonkinasteisena miekkailevana hyväntekijänä. Zorrohan on hahmona erittäin mielenkiintoinen tapaus: monesta elokuvasta sarjakuvaan ja jopa aina lauantai-aamun tv-sarjaan asti kantanut ajatus mustiin pukeutuvasta ja naamioituneesta kansansankarista on ollut jo pitkään suhteellisen loppuunkulunut ajatus. Silti tarina vääryksiä vastaan taistelevasta legendasta ovat aina kiinnostaneet ihmisiä muodossa tai toisessa ja tällä kertaa Zorron vastuullinen viitta on annettu Antonio Banderakselle ja Anthony Hopkinsille.

Kuten sanottua: Zorron naamio on kahden miehen soppa. Elokuvassa näyttelevät Anthony Hopkins entisenä Zorrona ja Antonio Banderas uutena Zorrona. Tästä jaosta en halua sen enempää kertoa, kuin että vanha Zorro on ikäänkuin eläkkeellä, mutta kosto elää miehen sisimmässä ja tämä päättää kouluttaa seuraajakseen uuden Zorron. Muutenkin eletään levotonta aikaa: vallankumous on koittanut, aseita paukutellaan, miekkoja kalistellaan ja pahat miehet saapuvat koloistaan esiin. Niinpä Zorron on aika tulla taas esiin, sen kuuluisan viimeisen kerran. Jokin menee kuitenkin pahasti mönkään ja kostonhimoisen Don Rafaelin teot aiheuttavat kahden vuosikymmenen pituisen kaunan, jonka voi ratkaista ainoastaan miekan terällä. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin ja mukaan heitetään Banderaksen näyttelemä maantierosvo, jonka motiiveja kaivellessa ei ole liiemmin mielikuvitusta käytetty. Seurauksena on tietenkin ajan henkeen sopivia massiivisia räjähdyksiä, miekkailua, kilparatsastusta, nyrkkeilyä ja tietenkin tulinen romanssi, jonka jälkeen loppuratkaisun häämöttäminen on vain lyhyen ajan kysymys.

Zorron naamio kuulostaa tylsältä ja tavalliselta seikkailuelokuvalta ja onkin sitä. Martin Campbell on onnistunut tekemään tästä pölyisästä potkimisesta ja huitomisesta kuitenkin osuvaa viihdettä, jonka jaksaa kotisohvalta pienissä katsoa helposti. Catherine Zeta-Jonesin ja Banderaksenkin katseissa on sitä osuvaa tulisuutta puhumattakaan Banderaksen poikamaisesta ja leikkimielisestä otteesta koko elokuvaan. Samaan aikaan kun Banderas velmuilee lajityypille osuvaan tapaan, on Hopkinsin tehtävänä koota viimeisetkin uskottavuuden rippeet ja alisuorittaa rooli kohtuullisen harmittavalla tavalla. Ääni ja karisma tosin ovat veteraanilla kunnossa, mutta todellista yritystä ei mieheltä löydy. Harmi, sillä hieman paremmalla näyttelemisellä ja stereotypioiden välttelemisellä Zorron naamiosta olisi voinut tulla vielä astetta parempi elokuva.