Robocop 

Arvostelu tehty Director’s Cut-versiosta.

1980-luku oli omalla tavallaan hienoa aikaa elokuvalle: silloin valmistuivat monet kasari-klassikot ja toimintaelokuvat, joissa elokuvanäyttelijät löivät uusia kasvoja sen ajan kovikselle, jolla on enemmän aseita, kuin taskuja housuissa. Yksi tämän aikakauden tunnetuimpia ja parhaimpia elokuvia on ehdottomasti hollantilaisen Paul Verhoevenin ensimmäinen suuri Hollywood-projekti, Robocop (1987).

Niille, jotka eivät tiedä Robocopin pääjuonta, niin kerrottakoon, että Robocop on Edward Neumeierin ja Michael Minerin luoma cyborgi: osaksi ihminen ja suurimmaksi osaksi kone. Robocop syntyy häikäilemättömästi käyttäytyvän yrityksen, OCP:n, toimesta, kun se hakee ratkaisua lähitulevaisuuden Detroitin kasvavaan rikollisongelmaan. Poliisilaitoksen yksityistäminen ja kaupungin krooninen rahapula on ajanut Detroitin lähes anarkiaan, jossa poliiseja ja muita ihmisiä kuolee kadulla harva se päivä ja tähän vastauksena on eräänlainen viimeinen partiopoika: kuolleen poliisin ympärille rakennettu tunnevammainen kone, jonka traagiseksi elementiksi jää se, että kone muistaa pätkiä “edellisestä” elämästään.

Elokuvan näyttelijät ovat osin kovassa vedossa: kaikista fyysisin osa menee luonnollisesti Peter Wellerille, jonka rooli poliisi Alex Murphyna ja Robocopina oli miehelle äärimmäisen uuvuttava kokemus fyysisesti. Kuukausien harjoittelu miimikon kanssa ja mieletön hikoilu Robocopin asun kanssa toi kuitenkin mainetta ja kunniaa. Elokuvan naisosastoa edustava Nancy Allen puolestaan sopi Robocopin pariksi hienosti, mutta varsinainen jättipotti tehtiin elokuvan sivuosilla, joissa muutama näyttelijä teki lähes ikimuistoisen suorituksen.

Ensinnäkin ainakin “Beverly Hills Cop”-elokuvista muistettava Ronny Cox tekee elokuvassa hienon roolin OCP:n kierona kakkosmiehenä, jonka moraalin yrityskulttuuri on jo ajat sitten tuhonnut. Samaan rahaan voidaan laskea edelleen Robocopin kaltaisia puolikieroja rooleja tekevä Miguel Ferrer, sekä tuulilasiin lässähtävä Felton Perry. Mutta: sille ei voi kertakaikkiaan mitään, että Robocopissa päähuomio ei kiinnity kovan työn tekevään Welleriin, vaan täysin kusipäiseen Kurtwood Smithiin, jonka rooli elokuvan toisena pääpahiksena, Clarence J. Boddickerina, on lähestulkoon ikimuistoinen. Smith onnistuukin pahisroolissaan niin erinomaisesti, että itse voisin harkita helposti miestä elokuvien pahiksien top-10-listalle. Smith on nimittäin roolissaan niin armoton, mielipuolinen kuin samalle pirteän väkivaltainen tapaus, että oksat pois. Toki tästäkin suuri kiitos kuulunee Verhoevenille, jonka ohjauksessa Smith tekee varmasti jokaisen fanin muistaman roolin.

Vaikka Robocop on aikanaan palkittu Amigalla tehdyistä erikoisefekteistään, on se nykyisin standardein katseltuna melko huvittava, jopa aavistuksen campin puolelle kääntyvä, elokuva. Tosin Verhoeven ei ole edes tarkoittanut, että elokuva pitäisi ottaa vakavasti: siitä pitävät huolen kyyniset uutiskatsaukset eri puolilta maailmaa ja mustaa huumoria viljelevät tv-mainokset. Myös muuta hauskaa elokuvasta löytyy, sillä Robocopin käyttöjärjestelmässä vilisevät komentojonot viittaavat välillä vahvasti MS-DOS:n suuntaan.

Kaiken kaikkiaan Verhoevenin Robocop on pirteä 80-luvun toimintaelokuva, jonka raakuus saattaa yllättää monet ensikertalaiset. Raakuutta ei tällä kertaa lasketa bodycountilla (joka on muuten 30), vaan sillä, että eurooppalainen Verhoeven sai tehdä jälleen kerran suurin piirtein mitä halusikin. Tuloksena on paljon verta, uskomaton määrä ruutia ja luoteja, sekä tietysti raajojen menetyksiä. Raakuus oli aikalaisille liikaa: Verhoeven pakotettiin leikkaamaan elokuvaa rajusti R-luokituksen saamiseksi ja täällä Suomessakin elokuvasta liikkui pitkän aikaa “vain” K-16-versio. Nykyisin tosin elokuvaa saa jälleen K-18-versiona, joka ei kauhean vakavalta näytä nykyisten zombie-mässäilyjen vierellä. Kokonaisuudeltaan Robocop on kuitenkin hieno toiminta- ja scifi-elokuva, joka kykenee vielä 2000-luvullakin osoittamaan sen, että 1980-luvun elokuvissa on tietynlaista taikaa ja viehätystä.