Capote

Joskus katsojan kohdalle osuu elokuvia ja roolisuorituksia, varsinaisia yhden näyttelijän esityksiä, joita ei kertakaikkiaan voi olla noteeraamatta. Yksi tämänkaltaisista näyttelijöistä on Philip Seymour Hoffman ja yksi näistä elokuvista on Bennett Millerin ohjaama Capote, joka lienee yksi lähivuosien koskettavimmista elokuvista. Se on katsojansa hiljaiseksi vetävä elokuva, jonka tarina perustuu Truman Capoten kirjaan “Kylmäverisesti” tai oikeastaan siihen, miten tämä kuuluisa kirja tehtiin. Elokuva myös käsittelee varsin sentimentaalisesti Capoten ystävystymisen kuolemaan tuomittuun murhaajaan, josta hän kirjansa kirjoitti.

Capoten roolista Oscarilla kiistatta ansaitusti palkittu Philip Seymour Hoffman on tämän hetken Hollywoodissa yksi kuumimmista ja parhaimmista näyttelijöistä. Millerin ohjaama Capote kertoo siihen syyn, että miksi asia on näin, sillä Hoffman kykenee elokuvan aikana lukuisiin ilmeikkäisiin ja tunteisiin vetoaviin kohtauksiin, joita ei voi kuin ihailla. Kuinka paljon yksi näyttelijä voikaan saada aikaan, kun Hoffman näyttelee elokuvassa lähestulkoon samaan aikaan narsistista oman edun tavoittelijaa, sekä herkkää taitelijasielua, joka vaikuttaa tuntevan piston sydämessään jokaisella kerskunnallaan? Kun tätä kaunista ja herkkää kokonaisuutta tukevat Truman Capoten lähintä ystävää, Nelle Harper Lee:tä, näyttelevä Catherine Keener, sekä tämän jonkinlaista puolisoa, Jack Dunphya, näyttelevä Bruce Greenwood, niin elokuvan näyttelijöistä ei voida sanoa millään pahaa sanaa. Hyvää roolimiehitystä tukevat myös Clifton Collins Jr., sekä monista elokuvista tuttu Chris Cooper, jotka tekevät sivurooleissa elokuvaa selvästi pehmeämmäksi ja monivivahteisemmaksi kokonaisuudeksi.

Eikä Capoten vahvuus piile pelkästään näyttelijöissä. Tuntuu siltä, että Bennett Miller on oivaltanut elokuvan kokonaisuuden ja puhaltanut elokuvan tarinaan tarvittavan voiman, joka kantaa pitkälle. Nykypäivän menoon katsellen tavallisesta murhasta saadaankin aikaan mehevä lehtijuttu ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista kirjoista, jonka luomisen tuskaa kuvataan Capotessa varsin vakuuttavasti. Kaikki tietysti kulminoituu Hoffmanin näyttelemään Capoteen, mutta niin pitääkin: tietynlainen herkkyys saa katsojankin syventymään elokuvaan tavalla, johon vain harva teos kykenee ja katsoja voi elää hetken Hoffmanin roolihahmon kanssa. Pitkästä aikaa elokuvan tunne välittyy sohvalle, eikä jää vain muovisena television sisään kadottamaan otettaan.

Capote on kaikkinensa varsin loistava elokuva. Se on kestoltaan juuri sopiva, rakenteeltaan verkkaisesti etenevä, mutta tyylinsä alati pitävä teos, jota ehkä joku voi pitää jopa epäamerikkalaisena elokuvana. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä Capote on eurooppalaisiin draamoihin verrattuna enemmänkin tarinaan kuin tunteeseen luottava draama, jossa Hoffman tekee selkeästi yhden uransa vaativimmista rooleistaan. Ja mikseipä tekisi, sillä oikeassa elämässä “Kylmäverisesti” jäi Truman Capoten viimeiseksi teokseksi, sillä ystävystyminen toisen murhaajan kanssa taisi jättää tähän avoimesti homoseksuaaliseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Samaa voi sanoa Millerin elokuvasta, joka jättää draamaa arvostavalle katsojalleen samanlaisen tunnelmat.