Hannibal

Vuonna 1991 ilmestyi pommi: parhaan mies- ja naispääosan, parhaan ohjaajan, parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Oscarin saanut elokuva aiheutti kohua jo valmistumisvuonnaan muodostaen itsestään yhden kuuluisimmista nykypäivän elokuvista kautta aikojen. Tämän elokuvan nimi oli Uhrilampaat (Silence of the Lamps). Se toi valkokankaalle yhden ikimuistettavimmista moderneista elokuvan tappajista, kannibaalin nimeltä Hannibal Lecter, joka jätti leiman roolin suorittaneeseen Anthony Hopkinsiin ikuisiksi ajoiksi. Se myös miltei loi uuden genren elokuvaan; thrillerien maailman, joiden tarkoitus oli yhtäaikaa pelotella katsojaa kauhun elementeillä ja samaan aikaan luoda mukaan jännitystä että toimintaa. Thrillerien ideat ja pääpiirteet kuivuivatkin lähestulkoon kokoon, eikä sen vuoksi ollutkaan mitenkään ihme, että vanhaa menestystarinaa päätettiin kymmenen vuoden jahkailun ja odotuksen jälkeen jatkaa. Tuloksena oli Hannibal, älykkään ja hienostuneen ihmissyöjän ja pakkomielteisen FBI-agentin kohtaaminen, jonka tunnelma haiskahtaa aavistuksen jopa rakkauden väreiltä.

Jatko-osan tekeminen menestyselokuvasta on aina paha nakki. Helppoa se ei tälläkään kertaa ollut, vaikka ohjaajaksi valittiin juuri valmistuneen Gladiatorin ansiosta pinnalle noussut vanha kyky, Ridley Scott. Ongelmia riitti jo pelkästään näyttelijöiden kanssa: Uhrilampaista palkitun Jodie Fosterin viisaasti kieltäydyttyä kunniasta, esiin nousi kokenut, Helen Huntin, Gillian Andersonin ja Cate Blanchettin kisassa voittanut, Julianne Moore, jonka aikasempi rooli pari vuotta aikaisemmin ilmestyneessä Magnoliassa viehätti monia. Silti Starlingin rooli oli Moorelle liikaa: hän jäi pelkäksi sivujuoneksi elokuvan kolmen vahvan miesroolin keskelle, joista tuntemattomin lienee Gary Oldmanin, tuon loistavan luonnenäyttelijän, sekopäinen, mutta kaavamainen rooli naamansa menettäneenä miljoonikkona. Mitään sanomattomaksi jäi myös Ray Liotta, nyt kohtalaisen isoksi nimeksi kasvanut kovien roolien mies, jonka ulosanti Starlingin pomona oli typerän kliseinen marssi kohti ruokapöytää.

Hannibal kaipasikin selvästi edellisen osan tunnelmaa. Tällä kertaa seurustelua ei hoidettu maskin takaa ja pleksin ollessa välissä, vaan siirryttiin Firenzeen, renessanssin keskukseen, joka huokuu kulttuuria. Vanhojen kirjeiden ja kirjojen väliin mahtui helposti myös Hopkinsin Lecter, joka pääsi törmäyskurssille Giancarlo Gianninin näyttelemän tarkastaja Rinaldo Pazzin kanssa. Tuloksena oli mielen analysointia, tuskaista mulkoilua ja kylmän rauhallista suunnitelmallisuutta, joka huipentui historian havinan kuorruttamalle parvekkeelle. Sen jälkeen olikin vain pakko todeta elokuvan olleen ohi. Loppuaika oli vain tylsää, jopa mitäänsanomatonta, petausta pakolliselle loppukliimaksille, joka vain odotti tapahtumistaan.

Kuten niin monesti ennenkin, Hannibal oli jatko-osana pettymys. Se oli vain vanhan lämmittelyä uusilla näyttelijöillä ja uudella miljööllä. Elokuvana Hannibal ei myöskään jaksanut tarjota mitään uutta, sillä se osui ajallisesti pahaan rakoon: genren huipputyö oli nähty jo ajat sitten David Fincherin ohjaaman Se7enin toimesta, eikä Hannibalilla ollut mitään saumaa vastata tähän kuluneeseen aiheeseen, sillä viimeistään Se7eniä seuranneet elokuvat olivat yksi toisensa jälkeen vain menestyneiden elokuvien matkimista muodossa tai toisessa. Hannibal olikin kuin väkisin tehty, uudenkarheasta heti kulunut menestyselokuvan jatko-osa, mikä olisi melkein pitänyt jättää tekemättä.