After the Sunset – Keikka Bahamalla

After The Sunset on pääasiassa typerien Rush Hour-elokuvien ohjaajana muistettavan Brett Ratnerin paluu yhden vakavamman elokuvan (Red Dragon) jälkeen kepeiden viihde-elokuvien puolelle.

Elokuva kertoo Max Burdettista (Brosnan), joka tekee alussa viimeisen suuren keikkansa ja vetäytyy sitten eläkkeelle Havajille tyttönsä Lolan (Hayek) kanssa. Burdettia 7 vuotta jahdannut FBI-agentti Stan Lloyd (Harrelson) ei usko miehen jääneen eläkeelle ja odottaa Maxin tekevän suuren timanttiryöstön Havajilla.

Muutama ihan hyvä pointti elokuvassa on. Yleensä tämän tyyliset elokuvat loppuvat juurikin siihen viimeiseen keikkaan ja sitten vetäydytään nimenomaan Havajille tai vastaavaan paratiisikohteen lämpöön ja rauhaan nauttimaan rapulounaita ja monimutkaisia drinkkejä. Mutta kuten elokuvassa huomataan, alkaa rapulounaat puskemaan jokaisesta reiästä pihalle ensimmäisen puolen vuoden jälkeen ja ihmiset ovat saamattoman typeriä ja ärsyttäviä. Rikosten hupi ja jännitys puuttuu elämästä ja kuka helvetti jaksaa istuskella biitsillä päivät pitkät.

Tiedämme kaikki, että Salma Hayek on erittäin herkullinen yksilö ja jokainen puolisokeakin on nähnyt ne gravitaatiota uhmaavat kannut ja sen juustoleivän kolmen metrin päästä sulattavan leveän latinoahterin, mutta pitääkö niitä esitellä joka jumalan kohtauksessa? (moni vastaa varmasti kyllä tässä kohdassa). Jokainen on huomannut ne jo. On kiva tissivako juu. Erittäin käytännöllinen ja synnyttämiseen käytännöllinen hehtaarilantio. Kuten ne rapulounaat, drinkit ja biitsillä kyhjöttäminen, Salman tissivakoonkin kyllästyy, koska mitään sen enempää ei näytetä.

Elokuvan soundtrackiltä löytyy muutama hyvää makua osoittava klassikkokappale kuten pari Bob Marleyn biisiä sekä The Mamas & The Papas ikivihreähitti California Dreaming. Elokuvan perushuomaamattoman scoren on säveltänyt huikeista rytmeistään tunnettu säveltäjälegenda Lalo Schifrin.

Kuvaajana häärii Michael Mannin elokuvia linssittänyt Dante Spinotti ja kuvausjälki näyttääkin varsin hyvältä.

Juonen vajotessa keskinkertaisiin vitseihin ja loppupelissä aika yllätyksettömiin käänteisiinsä, jää koko elokuva näyttelijäkemian varaan. Salma kannattelee elokuvaa rintavarustuksellaan, Pierce ei tunnu pääsevän Bondimaisuudestaan juuri mihinkään, mutta tekee ihan katsottavaa työtä semikarismaattista työtä. Harrelson saa revitellä hieman enemmän roolinsa kanssa ja tekee elokuvassa parhaan suorituksen, jota jaksaa seurata pyytämättäkin.