TRON: Legacy

Harvoin kuluu ihan niin pitkä aika alkuperäisen elokuvan ja sen jatko-osan välillä, mutta lopputuloksen nähtyään oli ehkäpä ihan hyväkin asia, että odotettiin 28 vuotta ennenkuin lähdettiin uudestaan hyppimään virtuaalimaailma Troniin. Vuonna 1982 ilmoille tärähtänyt Disney seikkailu Tron oli jotain todella mullistavaa aikoinaan ja sen luomat tietokone-efektit oliva todellakin aikaansa edellä. Varmasti Disneyllä nyt pohdittiin, että samaa pitäisi tavoitella, mutta ottaen huomioon viime vuosien tehostetykitykset, niin luulen, että olisi melkein mahdotonta luoda jotain “uutta”. Mutta täytyy kyllä nostaa hattua siitä, että Tron Legacy on visuaalisesti todella upea elokuva, joka 3D:nä on toiminut varmasti hienosti (itse siis näin vain 2D-version). 

On myös hienoa nähdä Jeff Bridges jälleen vauhdissa, ja miehellä näyttäisi olevan päällä uransa menestyksekkäin aikakausi, ja mikäs siinä sillä kyllähän tältä mieheltä taitoa ja karismaa löytyy. Bridgesin esittämän Kevin Flynnin poikaa Samia esittävä Garrett Hedlund sen sijaan on hieman pökkelö roolissaan, mutta uskon että mies parantaa suorituksiaan kun ei tarvitse näytellä koko elokuvaa vihreää taustaa vasten. Oli myös hienoa nähdä Bruce Boxleitner jälleen kehissä, sillä mies tuntui hävinneen Babylon 5-sarjan jälkeen kuin pieru Saharaan. Elokuvan aikana tuleekin melkoisia nostalgiatuntemuksia vähän joka väliin, ja oli yllättävää huomata kuinka paljon vanhasta elokuvasta muistikaan, mutta totuuden nimissä tämä Tron Legacy seisoo vahvasti omilla jaloillaan, jolla ei ole paljoakaan tekemistä vanhan teoksen kanssa. 

Paljon on siis bittejä liikkunut 28 vuodessa, ja tarina lähteekin osuvasti liikenteeseen vuoden -89 takautumasta ja myöhemmin siitä kuinka Flynnin pojalla on osake-enemmistö yhdestä maailman suurimmasta ohjelmistotalosta ENCOM:sta, joka juuri julkaisi uuden käyttöjärjestelmän. Poika kuitenkin kapinoi firman kapitalismia vastaan ja mielessä pyörii enemmän prätkillä ajelu kuin firman johtaminen. Isä-flynnin vanha kumppani Alan Bradley saa kuitenkin hakulaitteeseensa viestin itse Keviniltä ja kertoessaan tästä Samille, alkaa huima seikkailu, jossa nähdään ajoittain jopa hyvin epä-disneymäisiä piirteitä. Sam eksyy isänsä luomaan vanhaan pelihalliin, ja kuinka ollakaan kellarista löytyy yksi paljon mielenkiintoisempi kapistus. Sam sinkoutuukin Tron maailmaan, ja kukaan ei voi olla huomaamatta pientä Liisa Ihmemaassa-efektiä. 

Tron-maailma on muuttunut huimasti sitten vanhojen päivien, ja sen julmassa maailmassa Kevinin paha “veli-puoli”, Clu, johtaa paikkaa ja järjestää turnajaisia ohjelmille ja “käyttäjille”. Bridges on siitä hyvä näyttelijä, että hän osaa esittää aivan uskottavasti niin pahaa kuin hyvääkin hahmoa, ja tässä hän saakin tilaisuuden näytellä kumpaakin, Tosin Clun naama on digitoitu versio nuoresta Bridgesistä, ja ajoittain se on jopa liian koominen ollakseen uskottava. Toisaalta kun ollaan virtuaalisessa toisessa ulottuvuudessa, niin digitoitu naama ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Itse vanha Kevin on myös kulmilla ja pian isä ja poika kohtaavat pitkän tauon jälkeen. Tron yhdistelee loistavasti isä-poika draamaa, Tron maailman dystopioita hirmuhallinnasta, sekä muinaisajan gladiaattoritaisteluita. Elokuva puhuttelee monella tasolla ja sen luoma visuaalinen huikeus vain tukee tarinaa. Onkin lähes hämmästyttävää, että tämä on ohjaaja Joseph Kosinskin esikoisohjaus. 

Elokuvassa on myös ehkä parhaimmat musiikit vuosikymmeniin, sillä ne osuvat niin nappiin, että kylmänväreet nousevat ajoittain pintaan. Sinfoniaalinen pauhu tukee loistavasti toimintaa ja kun sitä ryyditetään Daft Punkin kokonaan tekemällä musiikilla. Tron Legacy on oiva osoitus siitä, että Disney osaa myös tehdä vakavasti otettavia hyviä elokuvia, ja että vanhan tarinan uudelleen herättäminen ei aina ole huono idea. Tämä kuuluu ehdottomasti kaikkien scifinikkareiden “must-see” listalle.