True Lies

James Cameron oli 1980-luvun lopulla melkoisessa vedossa. Vuoden 1984 The Terminator oli ollut jättihitti Arnold Schwarzeneggerin tähdittämänä, eikä vuonna 1986 ilmestynyt Aliens jäänyt tippaakaan huonommaksi. Kun putkeen iskettiin vielä loistava Ed Harris -uutuus The Abyss (1989) sekä jättiläismäinen Terminator 2: Tuomion päivä (1991), oli Cameronin aika ottaa pykälä kevyemmin. Ja mikäpä siinä leppoisammin ottaessa, kun ohjattavaksi ja käsikirjoitettavaksi otettiin luotto-Arskan tähdittämä toimintakomedia True Lies (1994). Veikeänä yksityiskohtana mainittakoon, että heti tämän kevyemmän projektin jälkeen alkoikin jo Titanicin käsikirjoittaminen. True Liesissa Cameron pani jo ennestään komediakokemusta kerryttäneen Schwarzeneggerin (Last Action Hero, Kindergarten Cop) kovaan työhön – lopputulos on kuin Alaston ase, mutta ilman jatkuvaa sketsitykitystä!

Elokuvan juoni on 1990-luvun toimintaleffalle tyypillisen absurdikkomainen. Arnold Schwarzenegger esittää Harry Taskeria, joka on virallisesti tylsä atk-myyntiedustaja, mutta todellisuudessa salaistakin salaisempi huippuagentti. Kaksoiselämään kuuluu arjestaan turhautunut vaimo Helen (Jamie Lee Curtis). Juhlallisten tanssiaisten ja viettelevän Junon (Tia Carrere) tapaamisen jälkeen Harry alkaa tutkia Yhdysvaltoihin matkalla olevia neuvostoliittolaisia ydinpommeja. Kuviot menevät kuitenkin sekaisin, kun mukaan tupsahtaa Bill Paxtonin näyttelemä limainen ”salainen agentti”. Mustasukkainen Harry alkaa sotkea koti- ja työelämäänsä viemällä vaimonsa mukaan älyvapaaseen peitetehtävään. Siitä käynnistyy melkoinen myllytys, jossa Harryn kollega Albert (Tom Arnold) heittää löylyä kiukaalle räävittömällä huumorillaan.

Näyttelijät ovat True Liesissa yllättävän vapautuneessa vedossa, ja on ilo nähdä Cameronin käskyttäneen porukan heittäytymään rooleihinsa täysillä. Arska vetää pääroolin kieli poskessa ilman, että lihasten pullistelu, ammuskelu ja räjähdykset unohduisivat. Pääpahiksena hikoileva Art Malik tekee erinomaista työtä – uskon vahvasti osan ilmeistä päätyneen elokuvaan suoraan pieleen menneistä otoksista, sillä hahmo tuo menon suoraan Naked Gun hengessä toteutetuksi farssiksi. Kun Tom Arnold laukoo one-linereitaan, luotettava Bill Paxton vetää sekopäistä rooliaan ja Jamie Lee Curtis tanssii tiukoissa tangoissa Arskan edessä, elokuvassa riittää muisteltavaa. Limusiinitappelusta aina rannikolla räjähtävään ydinpommiin saakka meno on pelkkää juhlaa.

Näin tämän elokuvan viimeksi teini-ikäisenä, ja näin aikuisena se näyttäytyy täysin uudenlaisessa valossa. Teos on täynnä hilpeää sekoilua, lennokasta toimintaa ja täysin älyvapaata tilannekomiikkaa – kuten kohtauksessa, jossa Harry huutaa tyttärelleen (Eliza Dushku), että tämän pitää hypätä rakennusnosturista suoraan pystysuorassa leijuvan hävittäjän kyytiin. Samaanaikaan ohjuksessa roikkuva ja huutava Art Malik saa katsojan ratkeamaan nauruun, sillä olo on kuin katsoisi Hot Shotsia. Tuloksena on viihdyttävä ja rento toimintaelokuva, joka ei yritä ottaa itseään vakavasti. Eikä syytäkään, kun salaista järjestöä vetää Charlton Heston silmälappu päässään tiukkana johtajana. Miten tälle voisi olla nauramatta?