The Odyssey

Ehkäpä maailman kuuluisin kreikkalainen runoelma, jonka Homeros kirjoitti noin 800-700 vuotta ennen kristusta, on jälleen päätynty uuden elokuvan tarinaksi, ja tällä kertaa ohjaajana toimii itse Christopher Nolan. Sen hahmot ja tapahtumat kiehtova edelleen lähes 3000 vuoden jälkeenkin. Eli jokainen on varmasti joskus kuullut tästä teoksesta, ja itselle se tuli jo tutuksi lapsena kun sarjakuva Akun harharetket julkaistiin aku ankan taskukirjassa 90-luvun puolessa välissä. Toki Odysseyn harharetkistä luettin jo koulussakin, joten tämä sinällään on tuttua kauraa. Tämän lisäksi aiheesta on tehty lähemmäs 30 elokuvaa tai tv-sarjaa, joista ehkä tunnetuimmat on ”Troy” joka toki keskittyi tapahtumiin ennen tätä, ja siten on 1997 valimistunut ”The Odyssey” TV-minisarja sekä Ulysses vuodelta 1954 (Kirk Douglas).

Christopher Nolan on siis lähtenyt todella uskaliaaseen ja mahtipontiseen projektiin tämän elokuva tiimoilta, sillä tarina on niin tuttu. Elokuvan teho perustuukin ohjaajan suorastaan neuroottiseen tapaan tehdä elokuvansa ns. vanhalla tyylillä, eli mahdollisimman vähän CGI:tä ja mahdollisimman paljon käytännön tehosteita. Kun kuvassa nähdään 1500 sotilasta, niin paikalla tosiaan on 1500 sotilasta. Mutta se tekee herran elokuvista niin mielenkiintoisia ja hienon näköisiä, koska niiden kuvaus on todella poikkeuksellisen upeaa. Puhumattakaan siitä  että tällä kertaa koko elokuva on kuvattu Imax kameroilla, eli toisinsanoen 70mm filmille joka kaappaa huomattavan paljon enemmän tarkkuutta kuin normaalit 35mm filmikamerat. Maisemat, laivat ja kaupungit näyttävät juuri siltä miltä niiden pitääkin näyttää. Myös ääniraitaan on kiinnitetty erityisen paljon huomiota, ja Nolanin leffoissa aina jytisee niin että popcornit lentelevät vateistaan, ja Odyssey ei tee tästä poikkeusta. 

Myös roolitus on ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut tässä elokuvassa. Matt Damon on lähes täydellinen valinta Odysseukseksi. Hänen ikääntynyt olemuksensa, ja karismansa sopii kuin kreikkalainen juusto salaatiin. Mies on myös viihtynyt salilla saaden uskottavan soturin kropan ja loppua kohti kiloja on lähtenyt jotta matkoilla eksynyt mies näyttäisi uskottavalta. Myös Anne Hathaway on loistelias Penelope, sillä tämä nainen näyttää ilman meikkiä samalta 30v, 40v kuin 50v ja se on hämmästyttävää. Tosin Damonin maskeeraus 20 vuoden ajalta oli lähinnä parran piteneminen ja harmaantuminen. Muut onnistuneet roolitukset ovat Tom Hollandin veto Telemachuksena, eli Odysseyn poikana, sekä Himesh Patelin rooli Eurylochusena, joka lähinnä on Odysseyn oikea käsi, mutta samalla myös oiva kyseenalaistaja. Robert Pattison Antinous:na on ärsyttävyydessään aivan omassa sfäärissä, sillä vaikka hänen roolinsa toki on olla kilpakosija Penelopelle, mutta se ei auta haluun lyödä häntä naamaan kokoajan. 

Mutta sitten siihen ”elefanttiin huoneessa” eli kahteen roolitukseen joista en allekirjoita kummankaan puolesta. Ensin Elliot (Ellen) Pagen rooliin Sinon hahmona. Itse hahmo toki on alunperin ”viekas” mutta tässä Nolanin versiossa hyväuskoinen hölmö. Eikä minulla muuten ole Elliotia vastaan mitään, mutta hänen uskottavuutensa ”miehenä” on vähintäänkin kyseenalainen, varskin tällaisessa elokuvassa. Olemus kun muistuttaa enemmän 15v poikaa joka ei ole käynyt salilla koskaan, tai sitten mieheksi pukeutunutta naista. Valitettavasti siis immersio kärsii kun soturin roolissa nähdään Elloit. Toinen mikä aiheutti hieman närästystä, on Troyan Helena, sillä hänen roolissaan nähdään  Lupita Nyong’o, joka on musta ja todella kaunis. Eli tässä mennään puoliksi alkuperäisen tarinan mukaan. Sallittaneen se tänä päivänä, mutta joskus olisi hyvä olla enemmän uskollinen ”tarinalle” kuin trendille. Toki ei Matt Damonkaan ole kreikkalaista nähnytkään.

Mutta tällaiset pienet asiat vievät hieman uskottavuutta elokuvalta joka muuten yrittää noudattaa Homeroksen tarinaa aika tarkastikin. Toki Aeolian retki säkeistä avattavista tuulista oli jätetty pois, samoin kuin miehistön Lotuksen syönnit matkan aikana. Mutta muuten saamme nauttia niin Kykloopista joka sokeutetaan, sekä seireeneistä, että Kirke noidasta. Samoin kuolleiden maa sekä Laestrygonesit jotka tarinan mukaan tuhosivat kaikki paitsi yhden laivan. Tarinassa matkaan lähti 12 laivaa, mutta Nolan tiivisti tämän 3 laivaan. Eli Nolan on pyrkinyt pitämään ainakin tarinan tärkeimmät kohdat mukana. Tosin Kalypso nymphi saa harmittavan vähän ruutuaikaa, eikä tuota seitsemän vuoden “vankeutta” käsitellä kovin laajasti. Odysseys ei tässä versiossa vain muista mitään, mutta kuten alkuperäisessä tarinassa, Athena jumala auttaa Odysseyta pääsemään kotiin. Ja Kalypsona nähdään  itse Charlize Theron, joten en minäkään  haluaisi hänen luotaan lähteä mihinkään.

Kuten tarinassa, nämä harharetket kestivät 20 vuotta, ja tätä vasten lähes 3 tunnin kesto ei ole mitään siihen verrattuna. Nolan on lähtenyt mahtipontiseen, ja uskaliaaseen projektiin tuomaan Odysseyn tarinan jälleen kerran valkokankaille. Se onnistuu siinä pääosittain, ja vaikka välillä fraasit ja vanhat tavat hieman pistävät huulta mutrulle, niin elokuva ansaitsee paikkansa Nolanin suurten teosten rinnalla. Se pitää nähdä isolla kankaalla jotta sen suuruus pääsee oikeuksiinsa. Mutta sillä on ongelmansa, ja sen ajoittainen hölmöys on ehkä enemmän Homeroksen, kuin Nolanin syytä. Rytmitys kuitenkin toimii, kun välillä hypitään menneen ja nykyisyyden välillä, ja pitkä kotimatka on  saatu jollain tavalla näyttämään siltä että se todella kesti vuosikymmenen. Vastoinkäymiset ja merelliset haasteet näyttävät uskottavilta, ja miehistön epätoivon suorastaan aistii.

Odyssey on siis jäleen kerran Nolanin mestariteos, ja vaikka sillä on ongelmansa, niin se soljuu läpi nopeammin kuin sen oikea kesto. On hienoa että elokuvia edelleen tehdään tällä tavalla, sillä toisin kuin vihreän kankaan edessä näyttely, niin tässä näytelijät reagoivat oikeisiin asioihin, ja ympäristö on oikea missä he toimivat. Tämä tuo uskottavuutta niin näyttelyyn, kuin itse elokuvan visuaaliseen ilmeeseen.