8MM

8MM on yksi edesmenneen Joel Schumacherin (Phone Booth, The Client, Falling Down, The Lost Boys) ohjaajauran kipeimpiä elokuvia. Toisaalta, jotta ymmärtäisi 8MM:n konseptin, on ymmärrettävä, että elokuva on Andrew Kevin Walkerin (The Killer, Se7en, Sleepy Hollow) käsikirjoittama elokuva: miehen, joka käsikirjoitti menestyneen elokuvan, Se7evenin ja jossa ”kipeyttä” harjoitettiin ylitsevuotavan paljon päättyen suurin piirtein lauseeseen ”whats in the box”. Ei ihmekään, että snuff-videon tutkimisen ja aitouden selvittämisen myötä pornon maailmaan sukeltava yksityisetsivä Tom Welles alkaa menettämään otettaan omasta elämästään, kun vauvaansa kotona halaileva Tom lähtee pornon alakulttuurin kipeimmille kujille pornokaupassa salaa Capotea lukevan Max Californian auttamana.

Ja kukapa ei olisi oikeampi näyttelijä matkaamaan hulluuteen kuin Nicolas Cage, joka on näissä rooleissaan omiaan moraalinsa säilyttävänä, mutta silti kohti hulluutta tallaavana miehenä. Cagen hahmon, Tomin, asteittainen sekoaminen on hienovaraista, mutta silti silminnähtävää ja todellinen matka kohti hulluutta alkaa, kun kokeneen Chris Bauerin ”Machine” astuu kuvioihin limaisen Dino Velvetin (jälleen kerran törkyturpaisen hyvä Peter Stormare) alttarilla. Kun mukaan laitetaan myös limaisen roolin tekevä James Gandolfini, joka taisi tehdä tämän roolin juuri ennen Sopranosin ensimmäistä tuotantokautta, on mukana varsin vakuuttava näyttelijäkaarti Schumacherin ohjauksessa, joka kerrankin ei heitä Batmanin ja Robinin tapaan elokuvaa neonin väriselle sekoiluvaihteelle. Porukkaa täydentää vielä Joaquin Phoenix, joka on juuri läpimurtonsa (Gladiator) kynnyksellä lyömässä itseään läpi.

Elokuva on minusta selkeä ja suoraviivainen matka pimeyteen ja jota Cagen hahmo, Tom, kulkee hämmentyneenä eteenpäin. Siinä missä alussa puhdas halu oikeanlaisen lopputuloksen saamiseksi motivoi Tomia, muuttuu se motivaatio sellaiseksi, että hän alkaa liikkumaan lain veteen piirretyllä viivalla. Moraalisesti Tom pysyy ”oikealla puolella”, mutta kun syyllisiä ei voida tuomita perinteisen keinoin, on otettava käyttöön epä-ortodoksisia keinoja. Ja kun synkkyys valtaa mielen, alkaa Tom suistumaan koko ajan enemmän pois siitä, mitä hän oli ja mitä hän haluaa olla; synkkä viettelys ja siihen liittyvä oikeanmukaisuus alkaa viemään liikaa aikaa hänen ajattelustaan.

Schumacherin elokuva on jännityselokuvaksi erittäin onnistunut ja edelleen, miltei 30 vuoden jälkeen varsin kipeä. Se lähtee matkansa kirkkaista ja rahakkaista valoista syrjäisille kujille, jossa se heittelee Tomia maailmaan, jonka osa hän ei oikeastaan edes haluaisi olla. Kuppi kilahtaa nurin viimeistään siinä vaiheessa, kun mukana oleva syrjäisemmän maailman opas, Max California, saa puukosta ja Tom ymmärtää taistelevansa elämästään. Peter Stormaren Dino Velvetin melkein kuulee hakkaavan synkkää tahtia vielä helvetin toiseltakin puolelta, kun elokuvan hahmo Tom taistelee viimeistä ”taisteluaan” symbolisesti kuoleman portilla; hautausmaalla. Kaikille tätä elokuvaa ei voi suositella, mutta Cagen vaihteeksi näkevä sekoaminen, Walkerin käsikirjoitus ja Schumacherin visiot saavat elokuvan kipeyden henkeen elokuvallisesti semimerkittävällä tavalla.