El Eternauta

Netflixiin huhtikuun lopulla ilmestynyt sarja, El Eternauta (FI: Eternautti, EN: The Eternaut), on alunperin Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalainen menestyssarjakuva suoraan 1950-luvulta (sarjakuva julkaistiin vuosina 1957-1959). Se oli menestys ja on edelleen yksi latinalaisen amerikan merkittävämpiä sarjakuvia, eikä ole sen vuoksi mikään ihme, että Netflix ilmoitti vuonna 2020 tekevänsä sarjakuvasta minisarjan, jonka ensimmäinen tuotantokausi on nyt viimein viiden vuoden odottamisen jälkeen julkaistu. Katsojalle El Eternauta on dyspoottista scifiä, jossa eloonjäämiskamppailu saa piinakseen tappavan lumisateen, liian isoja hyönteisiä ja avaruuden muukalaisten mahdollisen hyökkäyksen. Kaikki on siis katettu siihen, miten sarjan päähenkilöt kaaoksesta selviytyvät.

Eikä yhtään hullummin, sillä yhden miehen kotiin kokoontuneet ystävykset saavat päälleen oman maailmansa lopun sähkölaitteiden pimetessä ja tappavan lumisateen täyttäessä taivaan ja ilman. Niinpä yhden miehen ”kaupungin paras varautuja” -tittelin omaava Favalli (erinomainen César Troncoso) kaivaa hamstrauksensa jäljiltä tukun toimivia valoja saaden lopulta radion ja autonkin toimimaan samalla laudoittaen ikkunat visusti umpeen. Kivääri olalla tottakai. Kun sitten miehillä on erilaisia tarpeita ja lapsista on huoli, säntää ensimmäinen ulos lumisateeseen ilman suojia ja kuolee. Siitä syntyy isompi huoli ja niin sarjan päähenkilö, Salvo (loistava Ricardo Darín) pukee suojat päälleen, menee ulos revolverin kanssa ja rukoilee parasta etsien ensisijaisesti tytärtään. Siitä syntyy seikkailu, jossa eloonjääneet pistävät puolittaisen ja kevyen Max Max moodin päälle yhdessä tai kahdessa vuorokaudessa.

Sarjan näyttelijät ovat hyviä: pääosassa nähtävä Ricardo Darín on hahmonsa, Salvon, kanssa tapahtumien keskipisteessä koko ajan. Vanhoista sotatraumoista kärsivä Salvo joutuu hyvinkin nopeasti ampumaan, eikä ole mikään ihme, että Salvon ex-vaimoa näyttelevä Elena (Carla Peterson) on huolissaan miehestään. Enemmän huolissaan on kuitenkin Salvo, joka ei avaudu omista oudoista tuntemuksistaan ja keskittyy vaeltamaan kaupungissa myrkyllisen lumen keskellä. Kun vaellukseen liittyy mukaan Favalli (Troncoso), menee sarja miltei välittömästi seuraaville kierroksille yliluonnollisten tai oikeammin scifi-elementtien saavuttua isommalla vaihteella sarjaan. Sitten nähdäänkin vielä enemmän taistelua hengissä pysymisestä, autoilua ja ruudin hajua, kun Salvo, Favalli ja muut eloonjääneet taistelevat tosissaan ötököitä vastaan melkein kuin (no ei ehkä oikeasti) Verhoevenin Starship Troopersissa.

El Eternauta on kummallinen kokoelma tunnelma onkin kuin katsoisi jotenkin mennyttä aikaa, jossa miehet lopulta ovat miehiä ja tapahtumat loogisia, vaikke sci-fi ja dystopia tiukasti sykkii taustalla. Ehkä se on osittain budjettisyistä, mutta tunnelma ja sarjan henki ei ole 2020-luvulla, vaan muutama kymmenen vuotta menneisyydessä, joka on olettavasti tarkoituksellista jo pelkästään sen vuoksi, että sarjakuva tehtiin jo 1950-luvulla. Teknisesti sarja on hyvin tehty: ohjaus on Bruno Stagnaron vakaata, tarina soljuu sopivalla vauhdilla loogisesti eteenpäin ja hahmojen väliset tunteet ja teot nousevat välillä sopivasti pintaan. Hölmöjäkin tapahtumia nähdään, mutta toisaalta dystopiaan heitetyt roolihahmot ovat vain siinä mielessä yhtä kujalla tapahtumista kuin katsojakin. Kun katsoja lopulta päättää, ettei sarja olekaan Salvon unta (koska mies näkee selittämättömiä takaumia ja ennustuksia) tai mielikuvitusta rymähdetäänkin suvannosta toimintaan, joka leikataan kaiken suuren osalta yhtäkkiä kesken. Se on joko pettymys tai lupaus tulevasta, mutta katsojalle se jättää kysymyksen, että tähänkö sarjan ensimmäinen kausi tosiaan päättyi?