Dune: Prophecy

Tähän on tultu: kaksi Dunesta tutun Harkonnen suvun sisarusta taistelevat tulevaisuutta vaanivia ihmisiä ja koneita vastaan perustaen tarumaisen lahkon nimeltä Bene Gesserit. Max puolestaan tekee siitä sarjan nimeltä Dune: Prophecy, joka on kuin avaruudessa tapahtuva versio Game of Thronesista ja kyllä: se on oikeasti tarkoitettu vain niille, jotka edes jollain tasolla pitävät Dune-elokuvista tai jostain muusta kyseiseen saagaan liittyvästä tilpehööristä. Tämä siksi, että osuvista ja jopa onnistuvista näyttelijätöistä huolimatta Dune: Prophecy tuntuu liian keinotekoiselta draamalta, johon on upotettu aivan liian monta alitarinaansa sekoittamaan pakkaa.

Dune: Prophecyn juoni on Dennis Villeneuven elokuvien (Dune, Dune: Part Two) esiosa, joka sijoittuu peräti 10 000 vuotta ajassa taaksepäin aikaan, jolloin ihmiskunnan sota koneita vastaan on voitettu. Koko ensimmäisen kauden tarina luo pohjaa ja taustatarinaa sisarkunnalle (Bene Gesserit), jossa kaksi siskosta Valya ja Tula Harkonnen taistelevat näkymätöntä vihollistaan vastaan juonimalla, vakoilemalla ja tietenkin salaa tieteen voimallakin. Tuloksena on avaruuden K-16 versio Kauniista ja Rohkeista, kun Maxin tapaan elokuvassa ei väkivaltaa, verta ja seksiä säästellä.

Sarjan karismaattisimman hahmon ottaa ansaitusti kokenut Emily Watson, joka on omassa roolissaan sisarkunnan johtajattarena tarpeeksi kylmä, mutta äärimmäisen laskelmoiva hahmo. Watsonin hahmo, Valya Harkonnen, tuokin sarjaan roppakaupalla uskottavuutta, kun hän viilettää ympäri imperiumia punomassa juoniaan ja pelastamassa ihmiskuntaa noitamaisella äänellään komentaen tarvittaessa muita. Välillä hypätään vuosia takamaastoon, kun nuori Valya Jessica Bardenin (jonka muistan onnistuneesta roolistaan Yorgos Lanthimosin Lobsterista) näyttelemänä tuo Valyaan taustatarinaa ja menneisyyttä ja sarja keskittyykin ihan hyvällä tenholla rakentamaan Valyasta naista, jonka teot perustuvat menneisyyteen, ennustuksiin ja näennäiseen vallanhimoon. Katsojan onkin vaikea päätellä, että hakeeko Valya valtaa vai uskooko hän vain niin vahvasti ennustuksiin tulevasta ja yrittää sitä kautta keinoja kaihtamatta pelastaa kaikki.

Toinen Prophecyn useista vahvoista naishahmoista on Olivia Williamsin näyttelemä Tula Harkonnen, joka onnistuu omassa roolissaan olemaan pienehkö kontrasti Emily Watsonin Valyalle. Hieman epäilevämpi, hieman inhimillisempi ja hieman huolehtivampi Tula onkin kuin uskonnollista katumusriittiään harjoittava nunna, sillä nuoruudessa tapahtunut hairahdus painaa edelleen Tulan mieltä. Takautumissa nähtävä Emma Canning Tulana on niin naiivi, rakkauden sokaisema ja puhdas hahmo kuin voi olla, joka tuo sarjaan myös sitä kautta omanlaisensa kontrastin. Ja jos vahvoista naishahmoista puhutaan, on pakko mainita Jodhi May (The Last of the Mohicans, The Witcher), joka uusii hiljattain The Witcherissa nähdyn kuningatar Calanthen roolin ollen tällä kertaa keisarinna Natalya. Hänen roolissaan ja manoovereissaan on niin paljon yhtäläisyyksiä Witcheriin, ettei katsoja voi olla niitä näkemättä; määrätietoinen, valtaa tavoitteleva Natalya onkin Mayn käsissä toimivaa viihdykettä.

Kolmas Prophecyn vahvoista hahmoista on Travis Fimmelin Desmond Hart, joka on rehellisesti minulle aikamoinen pettymys. Pettymys siksi, että mies toistaa hahmojensa kanssa samaa outoa kaavaa ja siksi, että hänellä varmaan olisi paljon annettavaa näyttelemisen osalta, mutta jostain syystä hän päätyy vain samankaltaisiin rooleihin. Jos olet nähnyt Fimmelin Vikings-sarjassa Ragnarina tai Marcuksena sarjassa Raised by Wolves, niin olet myös nähnyt Fimmelin Desmond Hartin sarjassa Dune: Prophecy; niin se vain on. Mies uusiikin kahden muun sarjan roolinsa lähes 1:1, eikä oikeastaan koskaan päästä irti kiemurtelustaan ja salaperäisyydestään. Kylmän siniset silmät leiskuvat vain tuhoa ympärilleen, eivät mitään muuta samalla kun sarjassa keisari Javicco Corrinoa näyttelevä Mark Strong katselee kauhistuneena ja hämmentyneenä ympärilleen.

Sarjassa on myös muita onnistuneita hahmoja, kuten Edward Davisin Harrow Harkonnen, joka on Harkonnen suvun edustajana juuri sopivan limainen ja niljakas opportunisti. Kun mukaan lyödään prinsessa Corrinoa näyttelevä Sarah-Sofie Boussnina, joka on roolissaan ehkä vähän liian dramaattinen ja nopealiikkeinen, sekä hieman pökkelösti Keiran Atreidesia näyttelevä monien sarjojen kokenut kettu Chris Mason monien, niin monien, muiden ohella, niin sarjan tuottajien ja ohjaajien käsissä on melkoisen osaava kaarti, jolla on selkeät vetojuhdat edessä vetämässä vauhtia koneeseen. Jotain silti puuttuu.

Onnistuneet hahmot, mutta keskinkertainen toteutus. Miten se edes oikeastaan on mahdollista? En osaa sanoa, mutta sen osaan sanoa, että vaikka olenkin edes jonkinasteinen Dune-fanipoika, niin pidän sarjaa vetelenä ja jopa tylsänä. Siitä on jostain syystä hiottu käsikirjoittajien keskuudessa liian monisäikeinen teos, jonka jokaista juonta yritetään lähes puristaen seurata ensimmäisen kauden kuuden episodin ajan. Tuloksena on sekamelska, jossa mihinkään ei oikeastaan keskitytä. Siinä missä Villeneuven Dunet toivat elämystä ja tunnetta Hans Zimmerin soundtrackin myötä, pysyy Dune: Prophecy minun korvissani ikäänkuin mykkänä. Älkää ymmärtäkö väärin; kyllä Villeneuven elokuvissakin oli mykkiä ja hiljaisia hetkiä, mutta niillä oli huomattavasti tarinan ja tunteen kannalta merkitystä kuin sarjan kohtauksissa. Siinä missä elokuvissa mentiin kuin hidastetussa ja hienovaraisessa unessa, mennään sarjassa monesti laidasta laitaan ikään kuin ylikorostaen tapahtumien dramaattisuutta. Ja jotenkin se kaikki; se ei vain toimi. Emily Watson tuijottaa tyhjyyteen muistutten Fimmelin Desmond Hartia käyräpuukko kädessä viuhuen. Tämä avaruusooppera ei maistu oikein mitenkään, vaikka pakotettuna sitä ei joudu katsomaan, siinä on vain liikaa kaikkea. Liikaa hahmoja, liikaa monisäikeisiä juonenkappaleita, liian korostettua draamaa… Liikaa kuuteen episodiin.