Rebel Moon – part one: Child of Fire

Zack Snyder iskee jälleen, ja tällä kertaa ehkä hänen uransa kunnianhimoisimmalla projektilla, joka jakautuu näillä näkymin kahteen eri elokuvaan, joista kliseisesti tullaan tietenkin näkemään myös ohjaajan versiot. Ihailen toki Snyderin visioita ja tapaa tehdä elokuvia, ja rehellisyyden nimissä mies on tehnyt ehkäpä aikakautemme parhaan sarjakuvafilmatisoinnin Watchmenin, joten aivan turhasta kaverista ei kuitenkaan ole kyse. Mutta sitten tullaan siihen toiseen puoleen, eli käsikirjoituksen tärkeyteen, ja nyt käsissä oleva eepos pitää sisällään potentiaalia. Mutta sillä on puutteensa niin hahmojen kuin tarinan suhteen.

Rebel Moon on kuin yhdistelmä tähtien sotaa, Riddickien aikakirjaa ja palasia lukemattomista tietokonepeleistä missä seikkaillaan pitkin avaruutta suorittaen tehtäviä päästäkseen eteenpäin. Snyder on lähtenyt kirjoittamaan tätä luottomiestensä Kurt Johnstadin ja Shay Hattenin kanssa, ja he ovat yhdessä tehneet niin 300 elokuvaa, kuin Army Of Dead jotenk eittämättä kaverit tuntevat toisensa suhteellisen hyvin. Sillä kyllähän tämä elokuva näyttää ja haisee niin Snyderilta kuin ikinä mikään elokuva voi haista. Ilman hidastuksia tämä olisi noin tunnin elokuva, mutta toisaalta kun tietää ohjaajan tavaramerkit niin ne eivät itsessään haittaa katseluelämystä. Mutta sitten se juoni, joka yskii jollain erikoisella tavalla, josta ei saa mitenkään kiinni.

Eletään siis täysin fiktiivisessä galaxissa, missä ”äitimaailma” johtaa showta rautaisella otteella keräten hyödykkeitä ja ruokaa ympäri valtakuntaansa käyttäen voimaa ja pelkoa, ja pitämällä tuottajat köyhinä ja kuuliaisina. Perinteinen Imperiaalinen hallintamuoto, jonka johdossa tietenkin on täydellisen empatiakyvytön diktaattori, jonka toiminnoille ja motiiveille ei anneta minkäänlaista selitystä, kuin vallan saaminen ja sen ylläpitäminen. Yhdellä tällaisella alisteisella planeetalla viljellään viljaa hyvin menestyksekkäästi ja kylän jäsenistö on kuin suoraan jostain maan esihistorialliselta ajalta, kun talot ovat puusta ja heinästä ja ainoa huvitus on juoda itse tehtyä olutta ja puida viljaa ja naida. Kylässä kuitenkin majailee elokuvamme päähenkilö Kora (Sofia Boutella) jonka menneisyys on elokuvan alussa hyvinkin hämärän peitossa, mutta hiljalleen avautuu katsojille, kun tämä valloittaja laivasto saapuu planeetalle.

Kuten oletettua kaupankäynti on hyvinkin epäreilua, ja täysin sadistiset sotilaat ottavat hallinnan kylässä jollon Kora nousee vastarintaan ja pian sotilaat saavat huomata, että tämä tavallisen näköinen maalainen onkin itseasiassa etsintäkuulutettu ”Scargiver” jonka sotataidot ovat vertaansa vailla. Turha lienee sanoa, että sotilaat saavat ansionsa mukaan ja katsojalle lähdetään avaamaan päähenkilön taustoja oikeuttaen näin alkavan koston kierteen, joka toimii elokuvan punaisena lankana. Mukaan kostoretkelle lähtee kylän ”kauppamies” Gunnar, jota esittää monissa sivuosissa keitetty Michiel Huisman jonka karisma on kyllä jossain jäniksen ja porkkanan välissä. Matka pitkin galaxeja tuo mukanaan tietenkin erinäköisiä sotureita, joista mainitsemisen arvoisia ovat Djimon Hounsoun esittämä kenraali Titus, Charlie Hunnamin esittämä Kai, sekä aavistuksen ärsyttävä natiivi intiaanilta näyttävä Tarak (Staz Nair). Pakollinen aasialainen hahmo on myös saatu mukaan nimeltään Nemesis jota esittää meritoitunut Bae Doona.

Mutta entäs sitten itse elokuva ja sen meriitit? Kuten mainitsin, niin tämä on eraanlainen köyhän miehen Tähtien sota peli, jossa kerätään joukkoja suurta pahaa roistoa vastaan, ja matkan aikana selitetään ihmisten motiivit ainakin jotenkin, jotka kuitenkin sitten loppupeleissä lentävät ikkunasta ulos avaruuteen nopeammin kuin katsoja ehtii tajuamaan. Boutellan harteille on heitetty paljon tavaraa, ja edes semiärsyttävä pahis Atticus Noble ei pelasta tätä tarinaa. Toki pahis on niin ärsyttävä, että hänen oikeasti toivoo kuolevan, mutta muuten koko elokuva on kuin tasolta toiselle etenevä peli, joka on ryyditetty toinen toisistaan hienoimmilla hidastuksilla ja tehosteilla tehden tästä kyllä Netflixin cooleimman eepoksen. Mutta jotenkin tyhjä ja ryöstetty olo jää käteen, ja katsoja ei voi olla miettimättä miltä ohjaajan versio tulee näyttämään, sillä Snyderin mukaan siinä on tunti lisää tissejä ja verta, joten ainakin 15-20 vuotiaisiin tämä tulee vetoamaan positiivisesti. Sen tämä kuitenkin tekee, että sarjan toinen osa on pakko katsoa tämän jälkeen, sillä tämä jää aivan kesken, kuin odottaen sitä kliimaksia, kun hyvä voittaa pahan universumin kiihkeimmässä taistelussa … hmm, kuulostiko jotenkin tutulta.