Jessica Jones -Season 1

TV- ja elokuvateollisuuden Internetin pyhimmässä paikassa, Internet Movie Databasessa, hurjan hyvät arvostelut (kirjoitushetkellä 72 295 ääntä ja keskiarvo peräti 8.3!) saaneen Jessica Jonesin ensimmäinen tuotantokausi on mielenkiintoinen tapaus Netflixin tv-sarjoissa. Se on samalla hämärä lisä omaan kokemukseeni, sillä Jessica Jones on Marvelin sarjoja (aivan kuten Netflixin tekemä Daredevil), ja en ole kuunaan päivänä tutustunut Jessica Jones-sarjakuviin. Sen takia jouduin ensimmäistä kertaa lähtemään katsomaan supersankari-patsastelua uusin lasein. Ja uusia laseja tarvitsin, sillä vuonna 2015 tuotettu sarja poikkeaa muista Marvelin elokuvista ja sarjoista melkoisella tavalla, sillä se ei tarjoa kiiltokuvamaista ja muovista sankaritarta, vaan rikkinäisen alkoholistin, joka etsii itseään.

Lähes koko ensimmäinen tuotantokausi pyöriikin mielenkiintoisen kysymyksen ympärillä: miksi Jessica on introvertti, muut luotaan pois työntävä nainen, jolle alkoholi maistuu? Kun sekin sitten jossain vaiheessa selviää, niin homma alkaa olla selvää pässinlihaa. Sen jälkeen on mielenkiintoista nähdä se, mihin käsikirjoittajat vievät sarjan päätöksen. Muovisiin ja Hämähäkkimiesmäisiin “sinulla on vastuu”-tapauksiin vai liekit leimahtavaan lopputaisteluun, jossa verta säästellään ja taloja sortuu kymmeniä? Jessica Jones on onneksi kirjoitettu sen verran nokkelammin, ettei siinä tarvitse ryhtyä taikomaan vanhasta varastosta ratkaisuja, vaan tällä kertaa mennään draaman, koston ja päättäväisyyden kautta loppufinaalia kohti suu aivan jossain muussa asennossa kuin hymyssä. Sitä kautta onkin jopa hyvin ironista (ja eittämättä tarkoituksellista) nähdä tuotantokauden viimeisen episodin nimenä “Smile“.

Jessica Jones perustuu Brian Bendisin (käsikirjoittaja) ja Michael Gaydosin (piirtäjä) vuosina 2001-2004 julkaistuun Alias-sarjakuvaan ja kertoo lyhykäisyydessään tarinaa yksityisetsivästä, joka sattuu omaamaan epäinhimillisiä voimia. Kyttäyskeikat ja yksinäisyys saa väkisin väistyä, kun Jessica alkaa tutkimaan nuoren opiskelijanaisen katoamista New Yorkin sykkeessä ja tulee samalla sotketuksi karmeisiin murhiin ja epämiellyttävään muistoon jostain menneisyydestä. Samalla kun peliin astuu lähes Voldemortin tapainen mies, Ja niin matka alkaa, jossa valitettavasti ei mennä PG-13:n (Suomessa ikäraja on ilmeisesti 12) yli. Jessica Jones sisältää kyllä epäsuoria ja suoria viittauksia seksiin, väkivaltaa ja jonkin verran vertakin, mutta aivan överiksi ei missään vaiheessa mennä. Niinpä 13 episodiin on pystytty sisällyttämään vähän kaikenlaista; on ihastumista Luke Cageen, lapsuuden kiemuroiden selvittelyä lapsuuden ystävän ja radiojuontajan kanssa, viittaus sarjakuvista tuttuun Nukeen ja  on suhteellisen harvinainen crossover kahden tv-sarjan välillä, sillä Jessica Jonesissa nähdään Rosario Dawson sairaanhoitaja Claire Templenä suoraan Netflixin toisesta sarjasta, Daredevilistä. Kaiken kaikkiaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden synopsis on kyetty pitämään hyvin hallussa, vaikkakin selvää väsähtäneisyyttä voidaan nähdä pääosanesittäjän kasvoilla.

Toisaalta, onko Krysten Ritter oikea henkilö päärooliin? Mielestäni kyllä, sillä melankolisen, mutta päättäväisen Jessican touhuissa on Ritterin käsissä karismaa. Kun pöytäpiirongista sattuu löytymään pullo alkoholia, on Ritter puolittaisena tunnevammaisena loistava tapaus pääosaan siitäkin huolimatta, että Ritterin roolisuoritus jättää jonkin verran parantamisen varaa, sillä rationaalisuus ei ainakaan sarjan käsikirjoittajien mielestä kuulu Jessican persoonallisuuteen. Jessican Nemesistä näyttelemä David Tennant on puolestaan oma omalaatuinen hahmonsa Killgravena (sarjakuvista ehkä joillekin tuttu Purple Man), joka pitää ihmisiä hallussaan oman supervoimansa avulla. Tyylilleen uskollinen Tennant pitääkin roolinsa yllä tehokkaasti, mutta samalla tasapainoisen tylsästi koko tuotantokauden ajan.

Mukaan mahtuu myös muissa tv-sarjoissa uransa tehnyt Rachael Taylor radiojuontajana ja Jessican ystävänä, joka luonnollisesti sekaantuu tiiviisti Jessican ongelmiin. Mukana vilahtelee minulle täysin tuntematon Eka Darville Jessican narkkarinaapurina, sekä luultavasti melkein kaikille tuttu Carrie-Anne Moss petollisena (ja miltei pakollisena) naisista pitävänä asianajajana. Kun mukaan vielä sekoitetaan Mike Colter Luke Cagena ja Wil Traval tulevana (?) “Nukena”, voidaan todeta se tosiseikka, että ensimmäisen tuotantokauden näyttelijät ovat pääosin kunnossa. Mitään ikimuistoista roolia sarjassa ei tosin nähdä, muttei oikeastaan tarvitsekaan nähdä, sillä koko tuotantokausi on melko tiiviisti Ritterin hennon oloisissa käsissä.

Jessica Jonesin ensimmäinen tuotantokausi ei ole suoraan sanoen mikään unelmien täyttymys; se ei ole sarja, joka liimaa katsojansa takapuolen sohvaan kiinni ja pakottaa aamuyöllä katsomaan vielä uuden jakson. Ei, se on tylsien iltojen puoliväsynyt tuntipaikka, jossa kuljetaan kohtaloa kohti tavalla, jolle kukaan ei sarjassa näytä voivan mitään. Seiniä ja paikkoja pistetään hajalle, ihmisiä mätkitään ja läiskitään eri puolille kehoa ja rakkaus roihuaa sopivan epäsäännöllisesti. Vaikka kaikki hyvän tv-sarjan tyylit ovat ahneessa käytössä, puuttuu Jessica Jonesista se “jokin”, joka tekisi sarjasta sellaisen, että sille voisi joskus toisenkin katselukerran uhrata.