Gone Girl

David Fincherista on kuin hiljaa hissukseen tullut yksi Hollywoodin luotetuimmista ohjaajista ainakin sen suhteen, että elokuva on laadukas. Toki täytyy muistaa, että Fincherin käsistä on lähtenyt niin legendaarisia elokuvia (Fight Club, Seven, jnejne.) ettei miestä ole voinut enää pitkään aikaan olkien kohahtuksella sivuuttaa. Eikä näin tapahdu nytkään, sillä hieman seesteiseltä ja tahdottomalta traileriltaan vaikuttanut Gone Girl on yllättäen todella väkevä elokuva, joka liimaa katsojan miltei kirjaimellisesti elokuvateatterin penkkiin kiinni. Miksi? No siksi, että siinä on jälleen kerran ajateltu toiminnan ja kiihkon sijasta juonta, joka on katsojan kannalta nautittava ja jollain tavalla erittäin yllätyksellinen.

Elokuvan juoni on aluksi kuunneltuna tylsä, mutta se on oikeasti katsojaa herkistelevä ja piilevän nerokas kun elokuvaan ikäänkuin kasvaa sisään. Gone Girlin tarina kertoo miehestä Nick Dunne (Ben Affleck), joka erään tylsän aamupäivän jälkeen löytää kotoaan hieman rikkoutuneen pöydän. Huolestuneena Nick soittaa poliisit paikalle ja ilmoittaa vaimonsa Amy Dunnen (Rosamund Pike) kadonneen. Ensin poliisit etsivät vaimoa lähitienoolta, mutta lopulta Nickin huoleton käytös ja todisteet saavat poliisit epäilemään Nickiä. Kun Nickin oma siskokaan ei aneluista huolimatta saa omasta mielestään totuutta haettua, on katsoja kuin kahden tulen välissä: onko Nick syyllinen vai vain viaton idiootti?

Tähän huolettomaan rooliin on Ben Affleck kuin omiaan: hän näyttelee kaljaa ja televisiota katselevaa perusmiestä, jonka arkinen elämä vaimon kanssa on yhtä tylsää kuin maalin kuivumisen katseleminen. Kun Fincher ei vaadi Affleckilta mitään, on kasassa samaistuttava ja tutun oloinen kaveri, joka on huolettoman näköisenä hymyilee valokuvissa, kun aviovaimo on kadonnut. Samalla katsoja pääsee pureutumaan kiinni Nickin tavallisuuteen ja siihen, kuinka hänen tunne-elämänsä on niin köyhää, että miestä ja miehen selityksiä alkaa jo väkisinkin epäilemään.

Mutta siinä missä Affleckin Nick on tuikitavallinen hölmö, on hänen vaimoaan näyttelevä Rosamund Pike on ilmiselvästi jonkin sortin sosiopaatti. Hän on ulospäin lämmin ja rakastava vaimo ja vanhemmilleen tärkeä ihminen ainakin rahastusmielessä, sillä Amyn vanhemmat ovat kirjoittaneet yleisöä rakastaneet kirjat, joissa Amy seikkailee itse pääosassa. Ehkä kirjasarjassa päähenkilössä oleminen on muovannut Amysta sen, mitä hän sitten lopulta on. Rakastettava, muttei kuitenkaan. Luotettava, muttei kuitenkaan. Mikä hän edes on?

Myös näyttelijät ovat loppujen lopuksi vahvoissa rooleissa Gone Girlissä, sillä Fincher on ohjannut näyttelijänsä olemaan tavallisia. Ei ole superihmisiä, ei ole nokkelia poliiseja, ei ole elämää suurempia karikatyyrejä, vaan sivurooleissakin tarpovat näyttelijät ovat vain… Kyllä, ihmisiä. Niinpä Carrie Coon syöksyy epätoivoisena siskona auttamaan veljeään kysyen samalla veljeltään, että tekikö hän murhan. Neil Patrick Harrisin hahmo Desi Colling puolestaan yhä haaveilee opiskeluvuosiensa ihastuksesta Amysta ja Kim Dickens, sekä Patrick Fugit puolestaan ihmettelevät tapahtumien kulkua poliiseina.

Gone Girl on erinomainen elokuva ja se palauttaa taas uskoani Hollywood-elokuvaan siinä mielessä, että kerrankin näen elokuvassa touhun ja kaahotuksen sijasta juonta, tunnetta ja jännitystä, jota on jo oikeasti kaivattu. Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että ihmiset kaipaavat elokuvaan aseen paukkeen sijasta sellaisia asioita, joissa yhtyvät tavallisen elämän koukerot toisiinsa dramaattisella tavalla. Niinpä, Gone Girl on toki thrilleri, mutta samalla se on draama, jossa Fincher ja käsikirjoittaja Gillian Flynn käsittelevät vaikeuksissa olevaa parisuhdetta, suhdetta vanhempiin, jotka hyväksikäyttävät rahallisesti, sekä mm. sisaruussuhdetta. Gone Girlissä onkin nähtävissä koko draaman kaari ja se viehättää minua ja varmasti monia muitakin katsojia. Sen vuoksi tätä elokuvaa ei voi kuin suositella lämpimästi.