The Runaways

Menneen ajan musiikkitähdistä ja tähdenlennoista on viimeisein kymmenen vuoden aikana tehty yksi jos toinenkin elokuva joiden menestys on ollut ainakin kohtuullista. Sinällään helppo aihio alkaa tekemään elokuvaa, sillä näiden viihdeuran tähtien elämä on aika-ajoin ollut paljon mielenkiintoisempaa ja värikkäämpää kuin fiktiiviset tarinat. Itse olen kahlannut yhden jos toisenkin kuuluisuuden henkilön biografian läpi ja täytyy sanoa, että kaikki ei todellakaan ole näyttämiskelpoista kamaa. Kun päälle lisätään rock-maailman kliseet ja lähes pakonomainen rappiollisuus niin vauhti on todella lujaa ja raadollista ja samalla usein myös hyvin itsetuhoisaa. 70- ja 80-luku oli rockmaailman juhlaa hyvässä ja pahassa. Levy-yhtiöt tekivät lähes järjettömiä sopimuksia artistien kanssa, koska näillä oli päät niin jäässä kaikesta aineesta mitä nokkaansa ja kurkkuunsa tunkivat, että loppupeleissä artistille taisi jäädä usein käteen vain se kuuluisa luu. Floria Sigismondin esikoisohjaus ja käsikirjoitus The Runaways yhtyeen alkuvaiheista tuo hyvin esiin ohjaajan oman feministisen näkökulman musiikkiin, mutta jotenkin tämä kuitenkin vain toimii.

Ehkä syynä on oma kiinnostuneisuus tuon ajan musiikkiin ja historiaan, ja toisekseen näyttelijävalinnat ovat kerrankin osuneet niin hyvin nappiin, että näin oikeat rokkistarat kankaalla enkä heitä esittäviä näyttelijöitä. Kirkkaimman kruunun annan kuitenkin vastahakoisesti antisankarilleni Kristen Stewartille. Olin jo mollannut naisen näyttelijäntaidot hänen leipäroolistaan teinivampyyrisaagassa, mutta kerrankin voin ottaa hatun käteen ja muuttaa kantaani naikkosen näyttelijän taidoista. Voisin jopa kuvitella, että Joan Jett olisi tyytyväinen Stewartin esitykseen, sillä herrane naika mikä nuoren naisen kapina ja järkähtämätön asenne hänellä tähän rooliin oli. Pelko Bella Swanin pulpahtamisesta pinnalle voidaan haudata heti alkuun. Toinen elokuvaa kannatteleva voima on tietenkin jo nuoren naisen ikään pääässyt Dakota Fanning, jonka naama alkaa vain valitettavasti olemaan hieman liian kulunutta kamaa niistä kymmenistä viisaan tytön rooleista mikä hän on tahkonut jo 5-vuotiaasta asti.

Muut bändin jäsenet jäävät lähes statistin rooliin, sillä Sandy Westiä esittävä Stella Maeve on vain rumpujen takana heiluva yhden ilmeen rumpali ja harmittavasti Lita Fordia esittävään Scout Taylor-Comptonin tehtäväksi jää kinastella Fanningin esittämän Currien kanssa. Sivuosien suosta nousee kuitenkin yksi ylitse muiden, nimittäin manageri Kim Fowleytä esittävä Michael Shannon, joka tosin kyllä jatkaa samaa sekopäistä roolia kuin Boardwalk Empiressä. Mutta elokuvan ongelmat eivät liitykään näyttelijöihin vaan hieman munattomaan kässäriin. Voi kun tässä olisi lähdetty ihan rohkeasti revittelemään tuon aikakauden aineiden käytöstä ja villistä rokkarielämästä, mutta The Runaways typistyy Joan Jettin ja Cherrie Currien tyttömäiseksi seikkailuksi rockin maailmaan, jossa välillä hihitellään, kasvetaan tytöstä naiseksi ja sitten riidellään.

Elokuvan positiivisiksi puoliksi nousee auttamatta munakas musiikki, joka tietojen mukaan esitettiin ihan oikeasti näyttelijöiden toimesta. Asenne kun on kohdillaan ja historialliset faktat pitävät paikkaansa niin kyllä tästä aina yhdeksi todenmukaiseksi biografiaksi on. Suositella tätä voi kaikille rock-musiikista pitäville sekä omaelämänkerralisista tarinoista kiinnostuneille.