The Expendables 2

Lähes koko aikuisen ikäni olin haaveillut siitä, että joskus koittaisi se päivä kun kaikki 80-luvun toimintasankarit laitettaisiin samaan elokuvaan. Se päivä koitti muutama vuosi sitten Stallonen henkilökohtaisena projektina, joka sai nimen The Expendables. En varmasti ikinä unohda kohtausta kirkossa jossa Willis, Stallone ja Arska heittävät hetken läpyskää keskenään. Mutta jotain tästä rytinästä jäi monien ja itseni mukaanlukien kaipaamaan ja onneksi huutoon on nyt vihdoin vastattu. Jo pelkästään näyttelijälistauksen katsominen aiheutti ajoittaista rytmihäiriötä, mutta pieni skeptikko sisälläni varoi innostumatta liikaa, sillä jo kaksi tämän vuoden odotetuinta elokuvaa pettivät jollain tasolla. Nyt huoli kuitenkin on pyyhkäisty syrjään sillä The Expendables 2 antoi kaiken mitä odotin ja jopa vielä hieman päälle.

Tämä elokuva on niin monumentaalinen kunnianosoitus kaikille niille sadoille toimintaelokuville mitä nämä kaverit silloin väänsivät, ja joita me teini-ikäiset toimintafanit katsoimme silmät kiiluen haaveillen Arskan lihaksista ja Dammen kiertopotkuista. Niissä elokuvissa ei ollut tilaa naisille eikä millekään järjelliselle juonelle. Suurimpaa osaa väritti kylmä sota ja Reaganmainen maailmankatsomus. Onkin siis häkellyttävää että nyt vuonna 2012 tehdään lähes samalla sapluunalla oleva rymistely sillä erotuksella, että toimintaa on varmasti enemmän kuin noissa kasarileffoissa yhteensä. Simon West on Stallonen kanssa luonut sellaisen järkäleen, että muistin hengittää vasta lopputekstien alkaessa. Elokuva kun polkaistaan vaatimattomasti käyntiin lähes 20 minuutin toimintakohtauksella, jossa lahdataan toistasataa aasialaista terroristia Nepalissa, joka huipentuu lähes naurettavan massiiviseen pakoon lentokoneella jonka tykistöllä yksin hoitaisi koko lähi-idän kriisin. Ääniraita pauhasi sellaisella intensiteetillä, että Plevna 1:sen penkit tärisevät varmasti vielä ensi vappunakin.

Epilogin tarkoituksena on tietenkin tehdä niin vahva kannanotto siitä missä mennään, että loppua kohti kiihtyvä tahti ei varmasti jätä mitään arvailujen varaan. Tästä elokuvasta voisi varmasti kirjoittaa kokonaisen kirjan, sillä viittauksia, heittoja, kohtauksia muista elokuvista on niin paljon että tätä elokuvaa voisi luonnehtia intermedialisuuden Graalin maljaksi. Huolestuttavinta kuitenkin on se kuinka itse tunnistin niistä suurimman osan. Mutta palataksemme itse teokseen ja sen esiintyjiin niin yksi asia on kuitenkin pysynyt vakiona, nimittäin näiden herrojen näyttelijätaidot. Ne eivät nimittäin päätä huimaa, mutta tässä piileekin tämän elokuvan suurin vahvuus. Stallonesta aina Dolppaan asti kukaan ei ota itseään kovin vakavasti. Kaikki hahmot esittävät sitä karikatyyristä hahmoa itsestään minkä media on heistä luonut ja mistä heidät muistetaan. Ehkä vakuuttavin sisäänajo nähdään Chuck Norrisin kohdalla kun lännenmusiikki lähtee soimaan ja Norris astelee estradille heittäen läppää omista Chuck Norris internet-vitseistä.

Mutta älkää käsittäkö väärin, että tämä olisi puhdasta komediaa. Vaikka toiminta menee ajoittain (tai no lähes aina) yli rajojen, niin silti tällaista yltiöagressiivista ja lähes sadistista väkivaltaa ei pidä ottaa kevyesti. Huumori kuitenkin tasapainottaa tätä lähes täydellisesti ja kun pahiksena heiluvasta Vilainista (Van Damme) tehdään sen luokan sadisti, että oksat pois, niin väkivalta tuntuukin yllättäen hyvin oikeutetulta. Elokuvan ruumisluku nouseekin helposti 300 tuolle puolen ja kaikki vanhat ja uudemmat starat pääsevät toteuttamaan itseään juuri niillä kliseisillä manöövereilla joista heidät muistetaan. Kuin kirsikkana kakun päällä nähdään Arskan esittämän Trenchin lausuma “I’m Back”. Arviontini perustuukin siis lähes täysin tunteeseen. Tämä elokuva vain tuntuu niin hyvältä. Jos tätä analysoisi tarkemmin niin eihän tässä mitään järkeä ole, ja juonikin on niin kasaria että oikein naurattaa, sillä se kokonaisuudessaan on se, että Barney Rossin (Stallone) vetämä tiimi lähtee suorittamaan yksinkertaista tehtävää Willisin esittämälle Churchille joka sitten menee pieleen. Tämän seurauksena tiimi lähtee kostoretkelle heitä nöyryyttänyttä Vilainia vastaan pistäen samalla koko terroristijärjestön matalaksi, ja panoksena on tietenkin kasarihenkeen plutonium.

Expendables 2 on elokuvana juuri sitä mitä siltä odotti. Ehkä juuri siksi se tuntuu ja maistuu niin hyvältä, kun se ei edes yritä olla muuta kuin kasarihenkeen tehty rymistely, jossa testosteroni ja ruuti haisee. Kaikki eivät varmasti tätä elokuvaa ymmärrä, mutta ei ehkä pidäkään. Tämä on kunnianosoitus meille vanhan liiton faneille, jotka kasvoivat tähän maailmaan. Kiitos siis Syltylle, Stathamille, Li:lle, Dolpalle, Norrisille, Dammelle, Willisille ja Arskalle siitä, että vielä jaksatte viihdyttää meitä.