Mission: Impossible – Ghost Protocol

Jostain ihmeen syystä ajattelin, että Tom Cruisen uudessa elokuvassa, Mission: Impossible – Ghost Protocol, olisi jotain hyvää ja katsomisen arvoista. Ajattelin varmaan, että se kannattaa katsoa ainakin keltaisen lehdistön ylistämän Samuli Edelmannin takia ja sen takia, että toimintaa olisi paljon ja se olisi varmasti hyvin viihdyttävää aivot nollille-tykistystä. Niin, aivot nollille siitä kyllä sai, mutta voin samantein todeta, etten ole pitkään aikaan nähnyt yhtä epäuskottavaa, puuduttavaa (ja samalla hieman unettavaa) elokuvaa, jonka juonessa ei ole yhtään mitään järkeä. Kun logiikan rajat paukkuvat ja vain Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt voi homman selvittää, niin terve!

Elokuvan tarina on niin kammottava, että minun oli oikein suurennuslasin kanssa tarkistettava, että ketkä vesipäät ovat kirjoittaneet näin aivottoman tarinan. Taustalta löytyy laatusarjoja, kuten Aliasta ja Fastlanea… Kiitos riittää. Tom Cruisen kannattaisi ehkä katsoa tarkemmin, että keitä hän palkkaa käsikirjoittajiksi tai ainakin edes lukea elokuvan tarina läpi, sillä tästä tarinasta ei ole mihinkään muuhun kuin sytykkeeksi. Kun ruotsalainen fyysikko (äö 190) päättää varastaa Venäjän ydinaseiden koodit ja USA ei voi kertoa sitä, koska Venäjä ei kuitenkaan uskoisi, niin homma jää täysin Ethan Huntin (jota venäläiset epäilevät) varaan. Tuloksena on aivotonta kaahausta Intiassa, Dubaissa ja Venäjällä ja ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen kaikille on selvää, ettei tästä elokuvasta ole muuhun kuin huumorilla höystettyyn toimintaan. Olo on sellainen, että katsoja pelkää Chris Rockin pölvähtävän esiin milloin tahansa. Eikä se todellakaan ole hyvä asia.

Näyttelijätkin ovat ihan kuutamolla. Pääroolissa olevalle Tom Cruiselle sattuu ja tapahtuu elokuvassa paljon asioita, mutta tällä kertaa osa näistä sattumuksista tulee huumorin kautta ja sekään ei toimi. Kun koomisena sidekickinä toimii taas Simon Pegg, niin en enää jaksa. Tämän lisäksi Jeremy Rennerin pitäisi olla ikään kuin elokuvan musta hevonen, mutta hän on täysin harmaa ja haluton koko elokuvaan. Naispääosan esittäjä Paula Pattonille yritetään rakentaa edes jotain taustaa mukaan, mutta hänen kostonsa jää yhtä torsoksi kuin koko elokuvakin: se ei tunnu miltään. Kun elokuvan pääpahikseksi hukataan täysin anteeksiantamattomasti Michael Nyqvist ja tämän apuriksi pahviselta näyttävä Samuli Edelmann, niin homma on tässä. Olo on epäuskoinen: miksei kenellekään näistä näyttelijöistä ole annettu mitään sanottavaa?

Luulisi kuitenkin, että maailman pelastaminen olisi jotain muutakin kuin aivotonta toimintaa, jossa pelataan sellaisilla leluilla, jotka rikkovat varmaan jokaista fysiikan lakia. On hienoa visioida kaikenlaista teknistä rähjäkettä kankaalle, mutta silloin kun ne ottavat elokuvasta roolia itselleen, niin silloin ollaan hyvin vaarallisilla vesillä. Ja tällä kertaa näiltä vesiltä ei päästä kuiville.

Jos elokuvalta odottaa jotain jännitystä, niin sitä saa jäädä odottelemaan pitkäksi aikaa. Näyttelijöistä saatika sitten ohjaaja Birdistä (joka on nyt valitettavasti sitten siirtynyt animaatioista tälläiseen roskaan) ei ole rakentamaan minkäänlaista tunnetta, jännitystä tai momentumia. Kaikki vain tapahtuu ja kun kenellekään ei oikeastaan tapahdu mitään, niin katsojasta elokuva alkaa vaikuttamaan täysin yhdentekevältä toilailulta. On pakko sanoa, että Palman ykkösosasta ollaan tultu valtavan pitkä mäki alas ja päädytty sellaiseen pisteeseen, jossa tusinakäsikirjoittajat kirjoittavat tehostetörkyä elokuvateatterin kankaalle, jota näyttelijät yrittävät tulkita valenaarmuissaan mahdollisimman pökkelösti. Aamulehti antoi tälle elokuvalle kuulemma neljä tähteä: minä nauran sille ja annan tälle hirviölle vain puolet siitä.