The Long Kiss Goodnight

Suomen lahja Hollywoodille, eli Lauri Harjola, teki kovaa nousua urallaan tuossa 90-luvun puolessa välissä kunnes muutaman “hieman” taloudellisesti epäonnistuneen elokuvan jälkeen putosi A-listalta pykälän alaspäin. Se ei vie kuitenkaan sitä tosiasiaa pois etteikö Renny olisi ollut loistava ohjaaja, ja jopa suorastaan maagisen hyvä toimintaelokuvien ohjaaja, kuten jo Die Hard 2 osoitti. Toki pientä patriotismia on aina havaittavisssa kun katselen miehen tuotoksia, mutta ilman sinivalkoisia lasejakin Renny kyllä osaa tehdä hyviä elokuvia kunhan vaan käsikirjoitus ja näyttelijät ovat hyviä. The Long Kiss Goodnight onkin oiva osoitus miehen kyvyistä, ja jo toinen yhteistyö silloisen vaimon Geena Davisin kanssa tuo katsojille näyttävää toimintaa huumorilla ja jännityksellä ryyditettynä. 

On toisaalta ihmeellistä, että Geena Davis teki peräkkäin kaksi toimintapainotteista elokuvaa, sillä koko hänen urallaan hän ei ole tehnyt enempää toiminnallisia rooleja jos Thelma & Louisea ei lasketa mukaan. Mutta kun on naimisissa Harlinin kanssa, niin mitäpä muutakaan sitä olisi tehnyt? Elokuvan toinen tähti Samuel L. Jackson oli myös eräänlaisessa noususuhdanteessa, ja vasta muutamaa vuotta aikaisemmin tehty Pulp Fiction oli nostanut herran näyttelijöiden A-listalle, ja tässä elokuvassa tietynlainen keltanokkaisuus ja asenne eivät ole sitä, mitä setä Samuel on tänä päivänä. Elokuvan hauskinta antia ovatkin eittämättä Jacksonin letkautukset omasta kyvyttömyydestään yksityisetsivänä ja epäonnistuneesta elämästään. Ilman Jacksonia tämä elokuva olisi ollut huomattavasti tylsempi. 

Mutta mistä itse elokuva sitten kertoo? Pähkinänkuoressa Geena Davisin esittämä Samantha Caine potee muistinmenetystä kahdeksan vuoden takaa, eikä siis muista elämäänsä ennen sitä. Samantha on onnellisesti naimisissa ja tekee päivätöikseen opettajan hommia, kunnes eräs kohtalokas auto-onnettomuus muuttaa kaiken. Nainen alkaa muistamaan menneitä asioita, ja samaan aikaan Samanthan palkkaama yksityisetsivä Mitch Henessey (Samuel L. Jackson) löytää ratkaisevan johtolangan naisen menneisyydestä. Samathan muuntautuminen kotiäidistä hallituksen tappokoneeksi on niin absurdi, ja samalla kliseinen, että se jopa toimii. Pikkuhiljaa palautuva muisti ja lopullinen muuntautuminen ovat loppupeleissä kuin oppikirjasta, mutta kun Samanthasta tulee salamurhaaja Charlie Baltimore, niin johan alkaa tapahtua. 

Renny vie elokuvaa eteenpäin sopivilla toimintajaksoilla, ja musiikin käyttö on suorastaan loisteliasta. Katsoja pääsee helposti hahmojen sisään, ja juoni ei ole liian vaikeasti seurattava, vaan siinä on sopivasti nyansseja, että se pysyy mielenkiinoisena. Suvantokohdat toki ovat Rennyn heikko kohta, mutta Jackson on puheissaan niin loistava, että elokuva pysyy kasassa. Toimintakohtaukset ovatkin sitten sitä tuttua lennokkuutta, ja kamerankäyttö yhdistettynä Davisin yllättävän fyysiseen olemukseen naulitsevat katsojan varmasti ruutuun. Verta ei säästellä ja paikkoja tuhotaan kohtuullisen huolettomalla otteella. Myös Rennyn tavaramerkiksi tulleet Suomi-viitteet ja räjähdykset ovat paikallaan ja muutamissa kohdissa huonekalusteet saavat oman annoksensa tärinästä. 

Joten suurin ihmetyksen aihe on elokuvan huono menestyminen amerikan teatterilevityksessä, sillä elokuvasta ei oikeasti löydy kovinkaan montaa heikkoa lenkkiä. Oliko Renny aikaansa edellä vahvojen naissankareiden saralla, vai oliko 90-luvun loppupuoli tuhoontuomittua tällaiselle “vanhan tyylin” toimintaelokuvalle, joka hakee esikuvaansa kultaiselta 80-luvulta. Toisaalta olihan naissankareita nähty aikaisemminkin, joten sitäkään ei voi syyttää, joten itse osoittaisin sormella tuotantoyhtiöitä ja levittäjiä, enkä niinkään tekijöitä ja itse elokuvaa. Mutta onneksi tämä elokuva on noussut jälkikäteen suhteellisen suosituksi kulttielokuvaksi toimintadikkareiden listoilla ja DVD- sekä BD-myynti on vauhdittanut tämän suosiota.