Star wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys

Fanit taisivat jo vuonna 1999 huutaa hieman katkerina sitä, kuinka George Lucas ei tuonutkaan kuuta taivaalta Star Warsin “ensimmäisen” osan myötä. Monille Star wars episodi I: Pimeä uhka oli pettymys ja kolmen vuoden odotuksen jälkeen hype, sekä odotukset taisivat olla taas järjettömän korkealla. Vuonna 2002 valmistunut Star wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II – Attack of the Clones) kesti paineet jotenkuten ollen jonkin verran edellistä episodia parempi elokuva, josta lapsinäyttelijät oltiin saatu ajettua pois ruudulta. Tilalle oli tosin otettu hieman pökkelösti näyttelevä Hayden Christensen, jonka roolista nuorena Anakinina voidaan keskustella vakavasti. Muuten perusaineet olivat samat: seikkailua, “PG-sotaa” ja juonitteluja tarjoava Lucas ei paennut mihinkään muoteistaan. Episodeille 4-6 oli näet luotava huimat puitteet.

Ja huimat puitteet sille käytännössä luotiinkin, sillä vaikka edellinen osa oli ollut jo varsin tapahtumarikas, toi Kloonien hyökkäys niin paljon tapahtumia suureen tapahtumaketjuun, että heikompaa katsojaa alkoi jo pyörryttämään. Lucas myllytti esiin lisää “mustia” jedejä, enemmän räjähdyksiä, takaa-ajoja ja valomiekkataisteluita, sekä tietenkin massiivisen tietokoneella tehdyn joukkokohtauksen, jossa kaksi digitaalista armeijaa ottivat mittaa toisistaan räjähdysten keskellä. Kun tämän erikoistehostekeskeisen toiminnan keskelle ympättiin jo hieman siirappiselta maistuvaa saippuaoopperaa, oli kasassa jälleen valtava möykky, jossa oli tekemistä niin Lucasilla kuin katsojallakin.

Kaiken tämän häslingin keskellä voisi luulla, että touhu lähtee viimeinkin Lucasin lapasesta, mutta tosiasiassa Kloonien hyökkäys toimii aavistuksen paremmin johdattaen katsojan Voiman pimeälle puolelle. Pimeän puolen tulkitsijat (Christopher Lee ja Hayden Christensen) ovat valitettavasti silti välillä niin hukassa, että katsojan on pakosti mietittävä, että mikä on nallekarhumaisten “sithien” funktio koko elokuvassa. Toisaalta kun Anakinin lipsahdukset ja tunteet vievät miestä vaivihkaa “kielletylle” alueelle, herkistyy katsojakin välittömästi tarkkailemaan Christensenin hahmon tekemisiä. Kun Anakinin rinnalla kulkee järkevästi ja miltei tunteettomasti käyttäytyvä Obi-Wan Kenobi Ewan McGregorin näyttelemänä, on käsissä herkullinen soppa, jonka räjähtämistä saadaan kuitenkin odottaa vasta elokuvasarjan kolmannessa episodissa.

Kaikin puolin sekametelisopalta vaikuttava Kloonien hyökkäys on aavistuksen parempi elokuva, kuin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Pimeä uhka. Ärsyttävät gungat ja Jar Jar Binks on jätetty täysin oikein sivualalle ja tilalle on otettu enemmän Star Warseille ominaisempaa jedi-toimintaa, teemaa, josta suuri yleisö pitää. Tuloksena on aavistuksen selkiytyvä juoni, selkeät syy- ja seuraussuhteet, sekä odottava tunnelma, jossa suuri loppurutistus odottaa tulemistaan. Toisaalta Lucasin Kloonien hyökkäys tarjoilee myös turhauttavan siirappista saippuaoopperaa, Portmanin Padmen ja Christensenin Anakinin aavistuksen epäonnistuneen romanssin, sekä tietenkin paljon rasittavaa hässäkkää, joista turhimmaksi voitaneen lisätä “huima” takaa-ajo Coruscantilla. Tragedian muodossa, jota elokuvassa olisi tarjolla vaikka kuinka paljon – mutta raapaistaan silti vain pintaa -, Kloonien hyökkäys tarjoilee Boba Fettin synnyn, joka sekin kumisee vain valitettavasti onttouttaan.