Tuplamorsian

Näyttelijänä, tuottajana ja ohjaajana toimivan Griffin Dunnen uusin valkokantinen rakkauskomedia, Tuplamorsian (The Accidental Husband), on varsin tuttua huttua alusta loppuun saakka. Vain perussynopsis on tällä kertaa hieman erilainen, mutta muuten Dunnen elokuva on tyypillinen kolmiodraama, joka viljelee hattaralta maistuvaa hyvää mieltä ympäriinsä ja pistää samalla Uma Thurmanin näyttelemän “rakkaustohtorin” pohtimaan omia rakastamisiaan hieman vakavammassa mielessä. Tuloksena on tietenkin pirteää keski-ikäisten koheltamista, jonka voisi helposti tiivistää kolmasosaan elokuvan kestosta.

Tällä kertaa kysymys on radiossa toimivasta suositusta “rakkaustohtorista”, joka neuvoo muita naisia parisuhteissa. Valitettavasti jotain menee pieleen palomiehenä toimivan Patrick Sullivanin elämässä, kun tohtori Emma Lloyd neuvoo Patrickin morsmaikkua peruuttamaan häät. Tästä seuraa suloinen koston kierre, jossa Emma huomaa olevansa hakkeroinnin seurauksena naimisissa Patrickin kanssa. Kun elokuvaan vielä lasketaan leskeksi jääneen isän seikkailut, intialaiset häät ja peruskännit, niin koossa on valtava kasa vaaleanpunaista hattaraa. Hattaraa, jolle voi jopa hieman hymyillä.

Mutta vain vähän, sillä perusolemukseltaan Tuplamorsian ei tarjoa yhtään mitään uutta auringon alla, sillä elokuvassa on niin rakasta kuin rikasta, ja loppujen lopuksi lopputulema on yhtä ilmeinen kuin aamuinen auringonnousu. Silti Uma Thurmanin näyttelemän Emman kikkailuja on suhteellisen mukava seurata hektisessä New Yorkissa. Omia lausumiaan vastaan toimiva Emma on kokeneiden Jeffrey Dean Morganin ja Colin Firthin puristuksessa tiukkana kolmiodraaman arkkitehtina. Toisaalta samaan aikaan on muistettava, ettei rakkauskomedia ole ikinä lajityyppinä vaatinut juuri mitään näyttelijöiltä ja sama tilanne on nytkin: päärooleissa esiintyvät näyttelijät irroittelevatkin hahmoineen sopivan letkeästi ennalta-arvattavasta kohtauksesta toiseen.

Ja juuri siinä on Tuplamorsiamen suurin ongelma: elokuva kun on suureksi osaksi ennalta-arvattavaa höttöä, joka etenee tietyn kaavan mukaisesti. On jo sinänsä masentavaa, että kaikki tapahtuu jälleen kerran New Yorkissa, mutta samalla on yhtä masentavaa huomata, kuinka elokuva tarjoilee katsojalleen koomisen sidekickin, karismaattisen miesroolin ja keski-ikäisen naisen, joka löytää rakkautensa uudelleen (vaikkei sitä haluaisi). Ja tämä kaikki pitäisi sovittaa yhteiskunnan normeihin, annettuihin lupauksiin ja tehtyihin sitoumuksiin… Ja samalla uskallettava rakastaa. Kun tämä vielä puetaan hömpähtävään sisältöön, niin periaatteessa keisarille on taas annettu uudet vaatteet. Rakkauskomedioihin pitäisikin oikeasti keksiä jotain uutta ja raikasta sen sijaan, että kierrätetään vanhaa tarinaa uusilla vanteilla.