G.I. Joe: The Rise of Cobra

Ehti kulua valitettavasti vain viisi vuotta ennenkuin nykyaikaisten roskaelokuvien kiistämätön kiiltokuvapoika, Stephen Sommers, palasi rikospaikalle uusimmalla sarjakuvafilmatisoinnillaan, G.I. Joella (G.I. Joe: The Rise of Cobra). Tuloksena on niin iso häröpallo, että elokuvien ystävien kannattaa ainakin jossain mielessä mennä katsomaan tämä tekele, jossa termeillä ‘oikea tarina’, ‘realistisuus’ ja ‘fysiikan lait’ ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa. Luvassa onkin päätöntä loikkimista, ampumista ja räjähdyksiä lähes 118 minuuttia putkeen. Ja ne, jotka luulevat, että elokuvalla olisi jotain tekemistä Suomessakin ilmestyneen sarjakuvan, Action Forcen, kanssa, ovat yksinkertaisesti aivan uskomattoman paljon väärässä. Muutama tunnistettava hahmo tosin mukana on, mutta hekin ovat mukana vain siksi, että he sopivat Stephen-sedän maailmaan jollain oudolla tavalla.

Jotta elokuvaa voisi edes jollain tasolla ymmärtää, on se otettava puhtaana viihteenä, joka on rytmitetty nahkavaatteiden, tissivälien, teknisten vimpainten ja PG-13-toiminnan välillä. Sanalla ‘elokuva’ ei ole tämän elokuvan kanssa oikeastaan mitään tekemistä, sillä G.I. Joe on kuin valtavan pitkä musiikkivideo, jossa Channing Tatum jahtaa uusien ystäviensä kanssa Sienna Milleriä ja tämän pahis-kavereita. Koko homma menee lopulta niin paljon ylitse, että lentokone tottelee vain keltti-aksentilla sanottuja tulituskomentoja. Ystäväni sanoikin elokuvasta osuvasti, että olo on kuin vähän Austin Powersia katsoisi. Ja mikä parasta: tämä on totta!

Toden totta: huomasin jopa nauravani Stephen-sedän elokuvalle! Enkä edes nauranut Marlon Wayansin vitseille. Ehkä suurin vitsi tässäkin asiassa on se, että sarjakuvassa Wayansin näyttelemä Ripcord on valkonaamainen tosikko, kun Sommersin elokuvassa koko hahmo on käännetty toisinpäin. Eikä siinä edes kaikki: Dennis Quaid on junttimainen kenraali Hawk, Adewale Akinnuoye-Agbaje on joku sarjakuvasta epätuttu Heavy Duty ja Sienna Miller näyttelee ehkä elokuvan parhaimman roolin Baronessina. Muuten elokuvassa nähdäänkin paljon tuttuja naamoja, joista pääroolissa oleva Channing Tatum on miltei koko elokuvan ajan kuutamolla. Christopher Eccleston on sentään jossain määrin kartalla Destrona ja Byung-hun Lee näyttelee Sommersin hoivissa ihan kohtuullisen hyvin Storm Shadowta. Ja nähdäänpä vielä pienissä läppärooleissa Sommersin aiemmissa elokuvissa esiintyneet Arnold Vosloo, sekä Brendan Fraser.

Onkin käsittämätöntä, miten Sommers saa aina haalittua elokuviinsa varsin näyttävän kaartin näyttelijöitä, joista osa saattaa olla ihan vakavasti otettavia tapauksia. Toisaalta on Austin Powers-elokuvissa myös nimekkäitä näyttelijöitä… G.I. Joe on sellainen elokuva, josta on vaikeaa päätellä, pitäisikö elokuva ottaa ihan puolitosissaan toimintana, vai nähdä pikemminkin Sommersin nerokkaana leikkinä, jossa hän toteuttaa ilmeisesti jotain lapsuuden unelmiaan. Siinä sivussa Sommers tekee mahdottomasta mahdollisen: hänen elokuvassaan ladataan kuvia kuolleen miehen aivoista, ammutaan ties millä pulssitykillä ja -aseilla, lennetään mach 6:n vauhtia kahden ohjuksen perään eri puolille maapalloa, upotetaan jäätä mereen ja ammutaan vedessä vähän miten ja mitä sattuu. Eikä siinä ole edes kaikki, ei läheskään.

Mutta onko Sommersin uutukainen edes viihdyttävä pala? Tähän joudun miltei valitettavasti vastaamaan, että kyllä, koska elokuvateatterin yleisön nuorempi polvi sattui jopa nauttimaan elokuvasta: tyhmille vitseille (Wayansin vielä) naurettiin ja elokuvassa ilmiselvästi viihdyttiin. Minäkin nauroin. Nauroin siitä ilosta, kuinka 170 miljoonan dollarin budjetilla on kääräisty pakettiin hirvittävä tehostemöykky, jonka tarinassa ei ole absoluuttisesti mitään järkeä. Tämä tosin oli tiedossa minulle jo ennen elokuvaa, mutta Finnkinon superpäivän tarjoukseen ei voinut olla tarttumatta. Niin herkullinen se oli, kun viimeinkin sai nähdä Sommersin elokuvan täydellä valkokankaalla hienosti härvelletyssä kokonaisuudessaan. Tiukkojen nahkapukujen maailmassa, jossa on tilaa vain Sommersille, erikoistehosteille ja järjettömille käänteille, jotka ovat lähestulkoon surkuhupaisia. Meno kun yltyy välillä niin roisiksi, ettei edes Mike Myers pysty samaan parhaimpina päivinään.