Blow-Up – erään suudelman jälkeen

Mies, intohimo ja täydellisen valokuvan metsästys.

Blow-Up – erään suudelman jälkeen (Blowup) ei perustu nimestään huolimatta erään suudelman ympärille, vaan toimii elokuvana, joka antaa päähenkilölle hetken huuman kauan tavoiteltuun asiaan ja heittää sen lopulta hukkaan. Niin, vuonna 1966 italialaisen Michelangelo Antonionin käsissä valmistunut kulttiklassikko (lue: taide-elokuva) kertoo lopulta päähenkilön pakkomielteisestä täydellisen valokuvan metsästyksestä, vaikka koko elokuvan ajan käytännössä uskotellaan muuta. Joka tapauksessa vain pienelle yleisölle tuttu elokuva on saavuttanut jotain merkkipaaluja ainakin kriitikkojen silmissä ja mikseipä olisi, sillä esiintyyhän elokuvan eräässä kohtauksessa lähes legendaarinen The Yardbirds.

The Yardbirds on tosin elokuvassa vain mielenkiintoinen kuriositeetti, sillä Blowup on elokuvallisesti äärimmäisen mielenkiintoinen tapaus. Se kertoo tarinan menestyneestä valokuvaajasta, Thomasista (loistava David Hemmings), jonka hektiseen elämään mahtuu useita muotikuvauksia päivässä. Mies pompottaa mallejaan miten tahtoo, mutta samalla pitää kiinni uniikista identiteetistään Lontoon hektisessä maailmassa. Alati uusia asioita ja kuvallista “kauneutta” (tällä en tarkoita ihmiskauneutta) maailmasta hakeva Thomas törmää puistossa kameroineen Janeen (salaperäinen Vanessa Redgrave) saaden tästä täydellisiä valokuvia. Tästä lähtee kuitenkin liikkeelle vaarallinen leikki, sillä kuvat paljastavat muutakin, kuin Janen.

Minusta olisi väärin sanoa, että Blowup on thrilleri tai että se keskittyisi vain naaraamaan jännitystä huipulle saakka. Ei, Blowup on nerokas elokuva pakkomielteestä, jota vastaan Thomas alati taistelee vaihtelevalla menestyksellä. Hektisellä elämällä on vain yksi tavoite ja tavoitteen täyttyessä Thomas nousee narsismissaan uudelle tasolle. Mutta samalla tapahtuu muutakin: nousu huipulle saattaa olla nopea, mutta romahdus takaisin saattaa olla yhtä äkkipikainen. Tuloksena on tilan täyttävä onttous ja tyhjyys, joka tiivistyy elokuvan sanattomaan pantomiimiin. Tämä yksinkertaisuus, jota Antonioni viljelee, on tehokasta ja lähes nerokasta valjastaen katsojan eläytymään elokuvaan täydellä teholla.

Vaikka Blowupin tarina on hieno ja monivaiheinen, ei elokuva olisi mitään ilman David Hemmingsiä. Elokuvaan lähes puskista pestattu näyttelijä ei manööveereissään hirveästi säästele, sillä miehen intohimo ja eläytyminen ovat juuri tähän elokuvaan on fantastisia. Hemmingsin tarmo ja poikamainen innokkuus vaihtelevat välillä lähes maanisesta pakkomielteisyydestä täydelliseen hiljentymiseen, joka lähes miehen hypnoottisten silmien kanssa vaikuttaa koko elokuvan henkeen. Samalla kun Antonioni kuvittaa katsojalle muotimaailman lyhyen oppimäärän, kuljettaa hän katsojan samalla Lontoon nuorison pariin, jossa päihdeaineita ei juurikaan säästellä. Elokuva onkin kuin Almodovarin elokuva, jossa rakkaudesta (tai mustasukkaisuudesta) roihahtavat tunteet eivät pääse pinnalle, vaan tukehtuvat ulkoisesti hillittyyn kuoreen. Antonionin elokuvassa hahmojen sisällä (erityisesti Thomasin) palavatkin erilaiset tunteet polttoliekit aina innosta valtavaan pettymykseen saakka, eikä katsoja voi mitenkään välttyä siltä. Senpä, ja monen muun seikan vuoksi, elokuva on jokaiselle elokuvan ystävälle ns. “must see”.