Hooligans

Nick Loven ohjaaman hiomattoman timantin, Football Factoryn, loppu huipentui Chelsean “firman” väkivaltaiseen yhteenottoon Millwall:n “firmaa” vastaan. Samoin käy toisessa englantilaisessa jalkapallo-huligaaneja kuvaavassa elokuvassa, jossa West Hamin kannattajaryhmä ottaa tosissaan yhteen verivihollista Millwallia vastaan. Molemmat elokuvat kulminoituvat lopulta tähän yhteenottoon, jossa katutappelut viedään uudelle tasolle, eikä Lexi Alexanderin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva oikeastaan ajaudu pois tältä uralta. Turpaan vedetäänkin vierasjoukkueen faneja oikein urakalla samalla kun hieman pysähdytään pohtimaan koko touhun mielekkyyttä ja järkevyyttä. Tämä on sinänsä jo turhaa, sillä Alexanderin elokuva, Hooligans, on osittainen kopio aikaisemmin ilmestyneestä Football Factorysta antaen huliganismille aavistuksen koristellut, mutta kenties todenmukaiset -mene ja tiedä-, kasvonsa.

Eroja kuitenkin näiden kahden elokuvan välillä löytyy. Siinä missä Loven Football Factory heitti energisesti pökköä pesään joka mutkassa, jää Alexanderin Hooligans keräämään hieman draaman aineksia. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin silti vain vahvasta yhteenkuuluvuuden tunteesta ja tietenkin adrenaliinia purskahtelevista tappeluista, jossa vittuilun jälkeen otetaan oikein kirjaimellisesti kunnon kyläpainit. Tähän maailmaan tupsahtaa myös lähinnä “Frodona” tunnettu Elijah Wood, joka iskuja oikealta ja vasemmalta vastaanottaen nousee askeleen lähemmäs uskottavien näyttelijöiden listaa. Tosin katsojaa haittavat lapsenomaiset kasvot häiritsevät hetken, mutta nörttimäisen lehtimiehen alun muuttuminen kivikovaksi ja kaveripiirin kunnioittamaksi firman jäseneksi on mielenkiintoista seurattavaa.

Tähän Woodin roolihahmon muutokseen on myös osasyyllinen Charlie Hunnamin osuvasti näyttelemä Pete, jonka rooli West Hamin firman johtajana on mielenkiintoinen ja tietysti varsin väkivaltainen. Hunnamin hahmossa ruumiillistuu elokuvan yksi kantava teema, joka on lojaalisuus ystävää, sekä tietysti perhettä kohtaan. Tämä ilmenee poukkoilevana käytöksenä, joka saattaa muuttua yltiöystävällisestä hymyilijästä räjähtävän alkukantaiseen riidankylväjään saakka. Hooligansin varsin osuvaa castia täydentävät myös Claire Forlanin näyttelemän Shannonin kuuroille korville kaikuva järjen ääni, sekä täysin mielipuolista huligaania näyttelevä Leo Gregory, joka on yhdessä Geoff Bellin kanssa helposti elokuvan kiinnostavimpia sivuhahmoja.

Siinä missä Loven huligaani-elokuvan voima oli sen räjähtävän energisessä tunnelmassa, jota loistava soundtrack tuki, niin Alexanderin Hooligans luottaa enemmän draamaan. Elokuvassa nähdään toki uhrautumista lähipiirin puolesta ja joitakin suuria tunteita, mutta Woodin hahmon kapinointi maailmaa ja paljon matkustavaa isää vastaan on selkeä teema, joka kantaa lähes koko elokuvan läpi. Elokuvan keskushahmona toimivan Woodin rooli onkin itsetunnon kasvattamista kohti “parempaa” huomista. Syrjäisestä ja analyyttisestä lehtimiehen alusta kasvaakin laajan ystäväpiirin omaava mies, joka yhteenkuuluvuuden tunteessa ei kykene huomaavaan tekojensa seurauksia, jotka lopulta sovitetaan syrjäisellä kujalla. Sinänsä Alexanderin Hooligans myös poikkeaa Loven vastaavasta siinä, että itse huliganismia ei oikeastaan missään vaiheessa kyseenalaisteta. Tappelusta kun lähdetään verissäpäin huudon säestämänä kohti kantapubia ja otetuista osumista toivutaan välillä jopa hämmästyttävän nopeasti. Silti, Hooligans on oikein oiva elokuva, vaikka se huliganismista antaakin jokseenkin glorifioidun kuvansa… Ainakin jossain mielessä.