The Happening

Ensimmäinen ajatus Happeningin päätyttyä on yksinkertainen: mitä helvettiä? Onko tämä tosiaan elokuva samalta ohjaajalta, joka joskus aikoinaan vielä teki hyviä elokuvia, kuten Kuudes aisti, Unbreakable, ja Signs? Taisteltuaan tuotantoyhtiöiden kanssa edellisen elokuvansa vuoksi, ohjaaja M. Night Shyamalan on siirtynyt firmalta toiselle yrittäen viimeisen kolmen vuoden aikana saada uusinta elokuvaansa tuotantoon. Asiaa eivät auttaneet huhut Shyamalanin paisuneesta egosta, joka karkoitti tuottajia projektista kuin projektista. Happeningin nähtyään ei yhtään ihmettele puheita, sillä julkaistu teos on melkein puhdas katastrofi.

Ihmiset alkavat eräänä päivänä mysteerisesti menettämään puhekykynsä, suuntavaistonsa ja lopulta henkensä jokaisen aiheuttaessaan itselleen kuolettavaa vahinkoa tavalla millä hyvänsä. Epidemia leviää ruton lailla nopeasti ympäri mannerta, eikä kukaan näytä olevan turvassa.

Yksinkertaisesta mutta tehokkaasta lähtökohdasta voisi saada paljon irti. Miksi ihmiset tappavat itsensä? Mikä tuhoaa heidän kykynsä tavalliseen käytökseen? Onko keinoa suojautua siltä? Hittoako sillä väliä, yhteenkään asiaan Shyamalan ei tarjoa järkevää vastausta ja niihin joihin hän tarjoaa edes jotain, ovat vastaukset niin älyttömiä ja typerryttäviä, että ne herättävät pikemminkin myötähäpeää. Kuudennen aistin ja Unbreakablen kaltaiset hienovaraisesti kirjoitetut ja onnistuneet jännitysnäytelmät ovat vain kaukainen muisto.

Mark Wahlberg näyttelee lukion luonnontieteiden opettajaa. Tiedämme tämän siksi, että hän esittelee itsensä useita kertoja elokuvan aikana opettajaksi ja vielä painottaa erikoistuvansa luontoon. Tämä on tärkeää. John Leguizamo on matikanopettaja, joka on erittäin hyvä numeroiden kanssa. Tämäkin on tärkeää. Mies esittelee itsensä ensimmäisessä kohtauksessa pitkäaikaiselle ystävälleen kertomalla tarkkaan luonteensa ja mitä tekee elokuvassa. Zooey Deschanelin ensimmäisiin repliikkeihin kuuluu, “en tykkää puhua tunteistani ja olen tällä hetkellä hyvin alakuloinen”. Elokuvan käsikirjoitus on kuin luovan kirjoittamisen kurssin ensimmäisen oppikurssin harjoitustöitä. Nightin aiempi taito luoda samaistuttavia ja sympaattisia päähenkilöitä loistaa poissaolollaan. Surkeat karikatyyrit ja yksiulotteiset hahmot saavuttavat huippunsa ääriuskovaisen Mrs. Jonesin hahmon muodossa, joka viimeistään heittää elokuvan puhtaan campin puolelle.

Elokuva ei myöskään tunnu ymmärtävän kauhuelokuvien logiikan päälle mitään. Juonenkäänteet tuntuvat olevan Shyamalanin hatusta vetämiä kuvaushetkellä, eikä lopulta millekään tarjota selitystä, joka toimisi yhteydessä kaikkeen siihen mitä on nähty. Elokuva yrittää typerästi paikata omaa tyhmyyttään laittamalla Wahlberg selittämään tieteen ja luonnon eroista, joiden takia kaikkia asioita ei voida aina selittää ja ne jäävät mysteereiksi jotka piinaavat meitä. Tai sitten se on vain ilmastonlämpenemistä. Shyamalanin onneton yritys saada viestiään läpi ilmaston ja luonnon kunnioittamisesta tuntuu niin väkisin väännetyltä, että sitä vain häpeää näyttelijöiden puolesta jotka joutuvat liittymään mukaan sen pakottamiseen elokuvaan. Sitten taas juostaan ja unohdetaan moiset moralisoinnit ja saarnat. Tärkeintä on pelko! Sinähän pelkäät! Pelkäät nyt, oikeesti, tämähän on kauhuelokuva. Etkö tajunnut sitä kun Wahlberg sanoo kerta toisensa jälkeen, “tämähän on kuin painajaisuni! Kuin kauhuelokuva!”

Kuulostaako elokuva, jossa päähenkilöt juoksevat tuulta pakoon, kiehtovalta? Kuvitelkaa kohtaus Day after tomorrow-elokuvasta, jossa päähenkilöt pakenivat kylmyyttä epätoivoisesti lämpimään huoneeseen. Happening on se kohtaus venytettynä 90-minuttiseen elokuvaan. Tahatonta komiikkaa tukevat kohtaukset, joissa päähenkilöt kohtaavat vaaran, joka heitä uhkaa. Shyamalan on varmasti kuvitellut, että nämä kohtaukset saisivat katsojat kauhun valtaan, mutta on unohtanut kertoa sen muille elokuvaa seuraaville. Kompensoidakseen täydellistä jännityksen puutetta Shyamalan yrittää epätoivoisesti ympätä tarinaan verta ja väkivaltaa, mutta saa lopputuloksen näyttämään vain entistäkin epätoivoisemmalta. Ellei elokuva pelota tunnelmallaan niin veren lisääminen seokseen ei auta.

Ainoa hyvä puoli Happeningissä on sen lyhyys. Elokuva kestää vajaat 90-minuuttia ja on juuri rajoilla, että sen sietää ilman pahempaa henkistä kärsimystä. Miksi, miten, ja häh ovat päälimmäisiä tunteita elokuvan pääytyttyä. Miksi lahjakkaaksi ohjaajaksi itsensä todistanut Shyamalan on mennyt ja taistellut tämän pökäleen julkaisemisen ja tekemisen puolesta? Onko kyseessä edelleen egojen mittely, jossa Shyamalan yrittää todistaa tuotantoyhtiöille, jotka hänen ideansa hylkäsivät, olevansa edelleen nero? Miten uudet tuottajat ovat päästäneet julkaisuun asti selkeästi keskeneräisen työn, josta puuttuu niin alku, keskikohta, loppu ja järki. Häh, mitä hemmetiä se mummo siellä mökissä oikein liittyi tähän? Miksi ihmeessä jokainen hahmo kävelee ympäriinsä kovaan ääneen toitottaen, että heillä on suhteessaan ongelmia, mutta eivät halua puhua siitä? Miksi hemmetissä istun tässä katsomassa tätä kun voisin tehdä jotain huomattavasti parempaa? Vaikka katsoa kun maali kuivuu.

Yhteenveto
Tämä happening olisi saanut jäädä tapahtumatta.