Bridge of Dragons -Lohikäärmeiden silta

Ylpeiden suomalaisten todellinen tunteiden kivi ja iltapäivälehtien kestosuosikki on ollut Hollywoodin osalta Renny Harlin, joka on tuonut suomalaisuutta esille omien elokuviensa kautta. Amerikassa on myös menestyneitä, Ruotsista lähtöisin olevia, ohjaajia, mutta myös erityisesti näyttelijä nimeltä Dolph Lundgren, jonka hämmentäviä taistelutaitoja on voitu seurata television välityksellä jo vuodesta 1985 lähtien. Isaac Florentinen ohjaama Bridge of Dragons -Lohikäärmeiden silta ei olekaan “Dolph”-genreen mikään poikkeus, sillä mies pistää elokuvassa kampoihin kokonaiselle armeijalle, sekä tietysti niin kutsutulle oppi-isälleen.

Elokuvan tarina on hyvinkin konventionaalinen koitos, joka tuo mieleen lähinnä kultaisen 1980-luvun toimintaelokuvat: Bridge of Dragons kertookin varsin lineaarisen tarinan liiankin alleviivatusti nimetystä Warchildistä (Dolph Lundgren), joka käy sotaa kapinallisia vastaan yhdessä toverinsa Emmerichin (Gary Hudson) kanssa. Mutaliejusta ja yhden katseen ihastumisesta rakkaudeksi kehittyvä draama heittelee Warchildin kuitenkin törmäyskurssille moraalisen otto- ja oppi-isän, raa’an kenraali Ruechangin (Cary-Hiroyuki Tagawa), kanssa ja taistelu kauniista morsiamesta, sekä tietysti prinsessasta (Valerie Chow) voi alkaa. Tuloksena on paljon lonkalta ammuskelua, megalomaanisia räjähdyksiä, jossa kaikki kohteet räjähtävät, bensiiniä, tulta ja tietenkin lundgrenmaista lähitaistelua, jossa “pahikset” lentelevät sinne tänne kuin pahaiset räsynuket.

Kuten myös odotettua saattaa, elokuvassa on oikeastaan turha puhua mistään näyttelemisestä, sillä Lundgren on parhaimmillaankin vain yhden ilmeen mies; hiljainen lihaskimppu, jonka ainoat värähtävät lihakset ovat muskelit. Hauiksien, jonkinlaisen rynnäkkökiväärin sekä pistoolikotelosta löytyvän, loputtoman lippaan omaavan, pistoolin avulla Lundgrenin näyttelemä Warchild jakaa oikeutettua kostoa milloin kapinallisille, Ruechangin joukoille kuin myös orjakauppiaillekin. Mies nakuttaa ilmeettömillä kasvoillaan nokkeluuksien sarjatulta ja ampuu samaan syssyyn valehtelematta 40 luotia yhdellä kerralla pistoolin lippaasta. Samaan sarjaan kuuluu Tagawan näyttelemä pääpahis, jonka ylimielisyys, raakuus ja teot puhuvat puolestaan kliseisen pahan pojan roolin puolesta. Kun mukaan vielä lasketaan jatkuvasti naukkuja tarvitseva Emmerich, sekä leffan misuna oleva Chow naiivin hahmonsa kanssa, on tuloksena roolisuoritusten osalta varsin puuduttava elokuva.

Mutta ei siinä hyvää, missä huonoakin, sillä Florentine tarjoilee katsojalle suhteellisen viihdyttävän elokuva, jossa aivokapasiteettia ei tarvitse käyttää oikeastaan ollenkaan. Kun hyvän ja pahan välille on vedetty selvä viiva, sekä päähenkilö on rakastunut prinsessaan, voivat turhat sivuhahmot hypätä volttia viimeiseen hengenvetoonsa. Elokuvassa lahdataankin porukkaa aivan surutta ilman sen kummempia verimässäilyjä samalla, kun Ruechangin erehdyttävästi natseilta, sekä toisaalta kiinalaisilta kommunisteilta näyttävät joukot kävelevät tai juoksevat suoraan Dolphin aseen piippuun. Toteutus on muutenkin varsin mallikasta siitäkin huolimatta, että elokuvassa on luultavasti säästetty miltei kaikesta. Ilmeisesti puvustus on hankittu suoraan jostain toiseen maailmansotaan liittyvästä elokuvasta, sillä Ruechangin joukot ovat pukeutuneet suoraan natsi-univormuihin ajellen kaksipaikkaisilla moottoripyörillä, sekä toisesta maailmansodasta repäistyillä kuorma-autoilla. Lievä camp-henki osoittautuukin elokuvan puolivoitoksi, sillä katsojaa huvittavat yksityiskohdat tuovat elokuvaan oman roskaelokuvan status-arvon, jonka avulla tämänkin toiminnan jaksaa katsoa suhteellisen kivuttomasti läpi. Totuus miltei onkin, että Lundgrenin elokuvaksi Bridge of Dragons on varsin pätevä elokuva!